Sun pitää vakaasti alkaa harkitsemaan Logen eläköittämistä. Mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.
-vakaasti harkitsemaan Logen eläköittämistä.
-Logen eläköittämistä.
Sanat pyörivät mielessäni toistona kuin loputtomassa loopissa, jota ei pysäytä ulkopuoliset ärsykkeet, ei inhimilliset perustarpeet eikä itseaiheutettu kipu. Ei lepo, ei lasinpohja eikä tunteenpurkaukset missään muodossa. Sanat kaikuvat päässäni pilkaten, seuraa pitäen jokaisella yrityskerralla. Tahdon irvistää, näyttää maailmalle jotain oikeasti rumaa.
Mutta pysyn hiljaa ja annan ilmeeni olla peruslukemilla, -pientä kulmien kurtistusta ja huulien mutrua lukuun ottamatta, joidenka voisi hyvin kuvitella johtuvan syvästä keskittymisestäni tulevaan suoritukseen- selkäni suorana, käteni rentona ja jalkani juuri oikeassa kulmassa, jotta näytän ulkopuolisille kuin ammattiratsastajan mallikirjan kansikuvapojalta.
Fasadi, tietenkin, mutta hiottu sellainen, uteliaille ja epäluuloisille. Vuosien pitkää harjoittelua, jonka läpi liekö kukaan pystyy enää näkemään. Paitsi.
Paitsi…
Oikea käteni puristuu nyrkkiin ja saa rystyseni pingottumaan valkeiksi, tai sen verran mitä punaisenmustien ruhjeiden ja violetinkeltaisten mustelmien alta pystyy kyseistä väriä näkemään. Kipureseptorini heräävät, mutta viesti ei mene enää perille asti, ei ainakaan sillä tasolla, että se saisi minut rentouttamaan käteni uudelleen. Sen sijaan alan raapimaan rupeutunutta ihoa ja nautin niistä pienistä mielihyvän rippeistä mitä tunnen, kun kynteni raapaisee irti palan kovettunutta ihosolua kipeästi vihlaisten ja kun syvänpunainen veri alkaa taas valumaan pitkin kämmenselkääni, karkaavien kyyneleiden lailla.
Suuni maistuu myrkyltä, mutta tunnen silti syvällä sisimmässäni pientä mielihyvää silmäillessäni kolhiintuneita rystysiäni. Ja pelkoa. Totta puhuakseni olen aivan kauhuissani. Hämmentynyt. Vihainen? Vihainen -itselleni, Villelle, eläinlääkärille, maailmalle.
Kaikelle.
Senkö takia se oli tuntunut niin hyvälle, aluksi? Kun olin iskenyt nyrkkini uudelleen ja uudelleen, kerran niin kovin rakastamiini kasvoihin, turmellen hänen poskipäänsä joiden pehmeän kulman pystyn yhä muistamaan tunnustelevien sormenpäideni alla, hänen nenänvartensa pienen nyppylän joka teki hänen kasvonpiirteistään niin komean ja mieleen jäävän, hänen silmäkulmansa jotka ei koskaan piilottaneet ilon tai surun ryppyjä tai pelänneet näyttää kyyneleitä silloin kun niihin oli riittävä syy.
Tai hänen smaragdin vihreät silmänsä, jotka ei syyttäneet minua silloinkaan kun hänen naamansa oli jo puoliksi veressä, vaan puri huultaan ja antoi sen tapahtua koska tiesi ansaitsevansa sen.
Miksei hän syyttänyt minua? Miksi hänen piti olla niin ymmärtäväinen? Kaikki olisi ollut edes asteen verran helpompaa, jos hän olisi lyönyt takaisin. Halusin hänen lyövän takaisin, niin se kipu minkä hänelle aiheutin, olisi ollut sitäkin oikeutetumpaa. Sen sijaan jouduin katsomaan hänen kohtaloonsa myöntynyttä olemustaan ja murheellisen häivyttyneitä silmiään, ja joka kerta kun hänen naamansa otti nyrkiniskuni vastaan uudelleen ja uudelleen, näin kivun valtaavan hänen kerran komeat kasvonsa varjon lailla.
Mutta hän otti ne vastaan vastustelematta. Hän halusi sitä. Sillä nyt hän pääsisi viimein eroon katumuksestaan ja jatkamaan elämäänsä eteenpäin.
Ja sekö se oli, mikä oli havahduttanut minut lopuksi? Ei polttava kipu rystysissäni isku iskun jälkeen, ei ne veriroiskeet matolla ja seinillä hänen ympärillään, ei kun karkaavat kyyneleeni tippui hänen verestä tahraantuneelle naamalleen punaiseen sekoittuen eikä edes tuskan pilke hänen silmissään, vaan tieto siitä, että hän pääsisi viimein eroon yhdestä suurimmasta katumuksestaan.
Ja mitä minulle jäi? Kuva hänen pieksetystä naamastaan ja ymmärrys, että se olin minä joka sen oli hänelle aiheuttanut. Tieto, että minä olin kykenevä tekemään jotain tuollaista. Eikä se ollut ollut edes anteeksiantoni hänelle, ei helvetissä. Mutta tämä passasi Villelle paremmin kuin yksikään sanojenvaihto olisi.
Logen rauhaton steppailu saa mieleni palaamaan hetkeksi takaisin. Istuudun syvemmälle satulaan ja annan sen tukeutua jalkojeni painon tarjoamaan turvaan. Oriin korva liikahtaa puoleeni miltei kiitollisena, mutta sen odotuksesta palavat silmänsä tarkkailee edelleen edessä avautuvaa suurta areenakenttää.
Sydämestäni tuntuu särkyvän pieni pala joka kerta, kun näen Logen odottavan malttamattomasti päästäkseen toteuttamaan itseään, ja aivan säpsähdän tuntiessani valtavan tarpeen vain huutaa, kiroilla ja itkeä sen epäreilulle kohtalolle.
Enää vain ihmettelen, miksi olen taas niin yllättynyt kun maailma osoittaakin olevansa jälleen yksi kusipäähomo. Eihän se ole tähän mennessä muuta tehnytkään.
En päästä pihahdustakaan suustani. Sen sijaan käännän katseeni kanssakilpailijoihini, jotka ovat kokoontuneet ratsuineen ja valmentajineen areenakentän reunalle viime hetken ratakatselmukseen. He keskustelevat syventyneesti ratasuunnittelusta ja tarjoavat huomioita ja mietteitä toisilleen. Kaikilla on naamallaan varma, voitonnälkäinen kiilto, enkä usko, että mikään pystyisi enää herpaannuttamaan heidän keskittymistään omaan suorituksiinsa.
Pieni kateus nostaa ilkeän päänsä mieleni sopukoista. Raavin hajamielisesti taas verestäviä rystysiäni.
“Nikolai?” Sofia Kultasaaren huolestunut ääni keskeyttää ajatuksenjuoksuni ennen kuin ehdin lipsahtaa taas niiden syövereihin. “Kaikki hyvin?”
Vedän tummat ratsastushanskat hätäisesti takaisin käteni päälle ja toivon, että naiselle tarjoamani itsevarma hymy on tarpeeksi. Sofian silmät värähtävät peittämälleni kädelle ja sitten taas naamalleni, ja tiedän jo ilman hänen painautuneita kulmakarvojaan naisen laittaneen jotain merkille.
Hän ei kuitenkaan tuo huoliaan esiin ääneen, kenties siksi ettei hän joko tiedä varmaksi mistä oikein olla huolissaan tai halua muuten herpaannuttaa keskittymistämme valehtelematta tärkeimmässä osakilpailussamme tänä vuonna. Olen siitä naiselle valtavan kiitollinen.
Pakotan siis hartiani rentoutumaan, hymyn pysymään huolettomasti naamallani ja teeskentelen asiaan kuuluvaa kiinnostusta rataa kohtaan. “Eugh, viime hetken stressailuja radan suhteen,“ naurahdan hyväntahtoisesti ja toivon, ettei se kuulosta yhtä teennäiseltä kuin omaan korvaani. “En tiedä vielä mitä teen kuudennen ja seitsemännen välisen mutkan suhteen.”
Sofia räpäyttää silmiään kerran ja sitten toisen, kääntää terävän katseensa tarkoittamilleni esteille ja sitten takaisin, mutta rentoutuu lopulta tavanomaiseen pehmeään hymyynsä. Hän seisoo nyt vierellämme ja taputtelee tuttavallisesti orin lapaa.
“Luuletko Logen olevan tänään niin vetreässä kunnossa että uskaltaisitte lähteä oikomaan?”
Loge puuskahtaa keuhkollisen lämmintä ilmaa naisen olkapäälle ja hamuilee sitten takintaskuja makupalojen toivossa. Se kääntää kuitenkin päänsä pettyneenä kun taskut ovat ja pysyvät kiinni. Sofialla on hellä katse silmissään, niin kuin varmasti minullakin.
Taputan oriin oranssinruskeaa kaulaa ja puntaroin sitten kysymystä ihan oikeasti. Loge on tuntunut tänään… hyvältä. Lämmittelyringillä se oli ollut energinen ja jäntevä, polkenut tomerasti eteenpäin ja kaartanut ketterästi tiukoissakin kulmissa. Sen hypyt oli olleet täsmälliset eikä jalatkaan olleet laahanneet perässä. Se oli kiltisti kuunnellut apujani ja antanut vastakaikua takaisin, ja korjannut vielä minunkin virheitäni.
Tiedän kuitenkin miten nopeasti kaikki voi muuttua radalla.
“Sanoisin että joo, mutta tiedän paremmin kuin jättää päätökset etukäteen saadun tuntemuksen varaan. Loge varmasti kertoo minulle kun tulemme tuohon kohtaan,” hymähdän mietteliäänä, ja lisään vielä perään, “en tiedä kuinka paljon uskallan ottaa riskejä enää tässä vaiheessa.”
“Teillä onkin aikamoinen taidonnäyte edessänne. Ranking-ykkönen vaakalaudalla, ei sen suurempia paineita,” Sofia nakkaa humoristisesti.
Suuni kiristyy pienelle viivalle. Hän huomaa senkin.
“Ah, en… tarkoittanut sillä tavalla. Ratsastat vaan parhaasi mukaan ja kaikki muu seuraa kyllä perässä. Mutta senhän sinä tiedät itsekin.”
Kommentti on kuitenkin vienyt jo huomioni, eikä kiharapäisen naisen korjausyritykset pysty sitä enää kumoamaan. Hänen leukaperänsä kiristyy ja kulmat laskeutuvat taas pieneen ryppyyn, selvästi kiroten varomattomuuttaan mielessään vaikka normaalisti tuollaiset kommentit eivät ole minua ennenkään hätkäyttäneet, mutta missaan senkin kun hapuilen sokeasti omien harhailevien ajatusteni ympäröimänä.
Sofialle lisää merkille laitettavaa. Tällä menolla hänellä tulee olemaan kirjoitettu kokonainen novelli tehdyistä huomioistaan ennen kuin auringon viime säteet ehtivät hävitä horisontin taakse.
Ajattelen ohimennen olisiko minun pitänyt mainita Logen tilanteesta jotain etukäteen. Joutuisin ottamaan asian puheeksi lähitulevaisuudessa joka tapauksessa. Mutta kun kuvittelen kuinka keskustelumme tulisi todennäköisesti menemään, en voi kuin torjua ajatuksen. En halua hänen katsovan minua säälien. Näen sitä tarpeeksi herätessäni, kun seison aamulla kylpyhuoneessa peilikuvani edessä, silmänaluset mustana, posket lommolla ja hiukset likaisen sekaisessa mytyssä.
Lasittuneista silmistä puhumattakaan.
Ajatus kavahduttaa ja joudun nieleksimään karheaksi muuttunutta kurkkuani. Painan katseeni käsiini, joista huomaan toisen siirtyneen jossain välissä epähuomiossani taas ruhjoutuneen rystysten päälle, ja tunnen nyt kuinka kuivunut veri on alkanut tarttumaan ilkeästi kiinni pehmeään kankaaseen. Olin aamulla valinnut mustat hanskat syystä. En tiedä ehdinkö peittää irvistystäni tarpeeksi nopeasti, mutta koitan peitellä lipsahdusta nousemalla jalustinten varaan ja etsimällä paremman asennon satulasta. Pidän käteni visusti toisista erillään.
“Nikolai-”
“Kaikki hyvin,” keskeytän nopeasti enkä tarkoituksella vastaa hänen katseeseen. En halua arvuutella mitä sieltä paljastuisi. “Minun on parempi alkaa mennä.”
Sanat tuntuvat tyhjiltä, mutta tuskin välitän. Ja jos ryhtini ei ole enää lähimainkaan kansikuvapojan tasoa, niin noh, en pistä merkille enää sitäkään.
Maiskautan Logen liikkeelle. Oriin odotuksesta virkeät askeleet vie meidät nopeasti pois tallinpitäjän polttavan katseen alta, enkä voi kuin kirota mielessäni kömpelöä sananvaihtoamme. Kuinka voisinkaan olla enää läpinäkyvämpi ilman, että kirjoittaisin otsaani “MINULLA EI OLE KAIKKI HYVIN”? Puolisokeanakin Sofia olisi huomannut jotain olevan vialla ja hän tulisi epäilemättä ahdistamaan minut nurkkaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Kuusi-ish kuukautta on pitkä aika vältellä henkilöä, jolta vuokraat tallipaikkaa kisahevosellesi. Kirottua, kirottua.
Pikkukentän portti on auki kun astumme sisään verryttelemään. Annan kentällä työskentelevien ratsujen pitää lämmittelyesteet itsellään, tahdon itse keskittyä enemmän taivutuksiin ja käännöksiin. Loge tuntuu edelleen miellyttävältä käsissäni. Viisi minuuttia kuluu ja pidän silmällä jokaista tulevaa ja menevää ratsua. Jokaisen naamalla näkyy tuttu jännittyneen ja keskittyneen sekainen ilme. Toivon, että minultakin sellainen löytyisi.
Kymmenen minuutin jälkeen tiedän meidän vuoron olevan seuraavana. Vien Logen kerran esteelle, joka ylittyy rutiininomaisella tarkkuudella. Loge korskahtaa ja haluaa kääntyä sille uudelleen, mutta pidättelee itseään kiltisti kun tuntee painoni siirtyvän satulan takaosaan. Se hidastaa raviin ja sitten käyntiin, ja suuntaa lopulta ohjeistuksesta pikkuareenalta suuremmalle areenalle.
Katsomosta kuuluu kohinaa ja taputuksia kun meidät kuulutetaan kisa-areenalle. Annan katseeni kiertää siellä ja siirtyä sitten rataesteisiin, estesuunnittelijoiden taustalla oleviin ajatusleikkeihin ja niiden väriskaaloihin. Ne kohoavat korkealle ja osaavat näyttää vähän jopa intensiivisiltäkin. Muttei koskaan ylitsepääsemättömiltä.
Viimeistään nyt alan tuntemaan tuttua kihelmöintiä sormenpäissäni, sykkeeni kohoaa ja innostuksen sekainen jännitys tulvahtaa rintakehääni niin voimakkaasti, että miltei menetän tasapainoni kun Loge nostaa laukan käskystäni. Kilpailuviettini kohottaa uinuvaa päätään ja polttava halu päästä jo aloittamaan valtaa ruumiini täysin.
Tunne on niin voimakas että henkeni oikeasti salpaantuu, mutten voi kuin hymyillä huojentuneena, sillä olen jo hetken pelännyt vajonneeni takaisin siihen tyhjään onttoon tilaan, missä millään ei tunnu olevan väliä.
Ei vielä.
Koska tämä tulisi olemaan viimeinen sarjakilpailumme ja ranking-sijoituksella olisi todellakin väliä. Koska Logen korvat on kääntyneet terhakkaasti esteiden suuntaan, sen lihakset värähtävät allani malttamattomasti ja sen katse hehkuu halusta hyppiä, suoriutua, voittaa, ja sillä on todellakin väliä.
Koska kun katson eteemme rakennettua rataa, katsomoon kerääntynyttä porukkaa, Kultasaaren korkealle kohoavia tiluksia, enkä voisi kuvitellakaan olevani juuri nyt missään muualla, tekeväni jotain muuta, jonkun muun kanssa, niin silläkin on väliä.
Ja tiedän tahtovani tehdä, kokea tätä lisää, minä päivänä tahansa, missä päin maailmaa tahansa, kuin se olisi itsestäänselvyys. Jakaa ja kokea voittoja ja suruja, onnistumisia ja pettymyksiä, toiveita ja unelmia, yhdessä Logen kanssa joka on ollut vierelläni siitä lähtien kun uskalsin ensimmäistä kertaa uneksiakaan tästä. Tahdon sitä niin paljon että minun tekee fyysisesti kipeää ja sillä jos millä on ihan hitosti väliä.
Otan syvän vapisevan hengityksen. Rento laukkaympyrä sulkeutuu viimein. Loge kiihdyttää aloitusviivan ohitse ja näytöllä oleva aika lähtee juoksemaan kilpaa meitä vastaan.
Ei vielä.
Gospodin Golovolomka "Loge" |
|
|
Loge on lähtökohtaisesti hyvin arvovaltainen hevonen ja tarkka oman edun valvoja. Joku saattaisi luulla Logen tietävän olevansa rotunsa harvinainen edustaja, sillä se tuuppaa käyttäytymäänkin niin; tarkat laitumelle vienti- ja hakuajat, osaavat käsittelijät, aktiivisesti siistinä pidettävä karsina ja laadukas ruoka on ehdoton must tai siitä saa kuulla jokainen hevonen ja ohikulkeva ihminen. Eritoten ruokinta-aikaan, mikäli Loge tuntee jääneensä paitsi, ilmenee käytös usein joko karsinan oven paukuttamisella tai lattian tallomisella, mistä ei tule loppua ennen kun ori saa oikeutta. Sen suuri rakkaus ruokaa kohtaan aiheuttaa useinkin harmaita hiuksia Nikolaille, joka joutuu välillä työskentelemään kaksin käsin pitääkseen kisahevosensa linjat kurissa. Logella ei normaalisti välitä muista ihmisistä, mutta yllättäen sen huomion saa helposti lahjottua erilaisilla herkuilla. Orilla onkin tapana olettaa, että häntä katsomaan tulleilla on aina mukanaan tulijaisia, ja mikäli näin ei satukaan olemaan, Loge tuuppaakin osoittamaan mieltään kääntämällä selkänsä heitä kohti kohti, luimimalla korviaan ja käyttäytymällä kuin heitä ei olisi olemassakaan. Tämän Loge tuntuu oppineen kisauransa alkuvaiheilla, kun Nikolailla oli tapana palkita hevostaan onnistuneista kilpailusuorituksista, mitä tuuppasi tapahtumaan vähän liiankin usein...
Orista muotoutuu varsin eri hevonen kun sen kanssa pääsee työskentelemään kentälle. Se on nimittäin herkkä ja kuuliainen, eikä sitä tarvitse käskeä kahdeksi jotta jokin asia tapahtuisi. Loge pyrkii aktiivisesti eteenpäin, mutta on silti maltillinen ja ylipäätään suhteellisen helppo ratsu. Sitä voisi kuvailla sanoilla yritteliäs, älykäs ja osaava. Kaikki tämä juontaa juurensa siitä, että orii pyrkii aina ensimmäisenä miellyttämään ratsastajaansa. Logen laukka on pehmeää ja mukaansatempaisevaa, hyppyvoimat aivan omaa luokkaansa ja luonteeltaan se on tahdikas ja itsevarma tekijä, mikä tekeekin esteratsastuksen aivan euforisen kokemuksen ratsastajalleen. Suuren ja pitkähkön ruumiinrakenteensa takia Loge tarvitsee kuitenkin jonkun osaavan ja oriin tuntevan ratsastajan selkäänsä jos sen kykyjä halutaan oikeasti esitellä, sillä se tarvitsee apujen tuomaa tukea sekä askelissa, kurveissa kuin hypyissäkin. Aktiivisista avuista huolimatta Logelle pitää kuitenkin muistaa antaa myös omaa tilaa, koska vaikka ori onkin varsinainen mielistelijä, löytyy siltä massiivisesti kokemusta ja osaamista hypätä ilman niitäkin.
Logesta pystyy helposti näkemään, että onnistuminen on jotain mistä se kovasti nauttii, mutta yksinkertaiset virheet saa helposti tuulen kääntymään. Puhtaat hypyt ja nopeasti kasvava itsevarmuus ratojen alkupuolella saattaa helposti koitua ratsukon kohtaloksi, mikäli ratsastaja antaa liikaa vapauksia ratojen loppuosuudella. Välillä Loge tuuppaa myös innostumaan vähän liikaa. Silloin siltä tuntuu täysin katoavan korvat, mikä aiheuttaakin välillä harmittaviakin kämmejä niin kisoissa kuin treenatessa. Estehommien lisäksi orii on kohtuu mukiinmenevä ratsu myös koulukentillä. Miellyttämisenhaluisuus ja työnteon innokkuus on ehdottomasti se, miksi ratsukko on ylipäätänsä päässyt VaB tasolle. Yhteistyökykyä löytyy, mutta itse työn teko jää kovasti ratsastajan vastuulle. Loge tuntuu helposti kyllästyvän hitaasta temposta ja monimutkaisista asioista, ja se turhaantuu helposti jos asiat eivät onnistukaan. Turhautuminen ilmenee usein ohjien nykimisenä sekä ärtyneisyytenä, ja laajemmassa skaalassa yliyrittelijäisyytenä mikä sitten sotkee helposti yksinkertaisetkin kuviot. Loge ei karsasta vieraita ratsastajia selässään, vaan se pyrkii miellyttämään oikeastaan ketä vain, ellei sen ja ratsastajan välillä selvästi "synkkaakaan". Sen sijaan Logella ratsastaessa saattaa helposti tuntea tarvitsevansa enemmän aikaa päästäkseen oriin "sisään", sillä sen ominaisuudet ja omituisuudet ovat orille varsin eksklusiivisia verraten perinteisiin sporttihevosiin.
Loge on pääsääntöisesti siis kiltti, mukava hoidettava, helppo käsiteltävä ja mieluinen ratsastettava, varsinkin jos hänet on lahjottu makupaloilla etukäteen. Vaikka maastakäsitellessä orii saattaa luimia tilanteista riippuen, ei näykkimisestä tai potkimisesta ole kuitenkaan koskaan vaaraa. Loge on rauhallinen niin hoito- kuin varustustilanteissa, eikä juurikaan aiheuta häslinkiä tai harmaita hiuksia käsittelijälleen. Huomiota siltä ei kuitenkaan saa, ainakaan ilmaiseksi. Loge ei myöskään välitä jaloissa pyörivistä lapsista tai koirista, elleivät he ole häntä varta vasten häiritsemässä. Oriista on tullut iän karttuessa rauhallisempi ja kärsivällisempi, joten vieraammatkin henkilöt pystyvät sitä käsittelemään ongelmitta. Kilpamatkat ja kisavalmistautuminen otetaan usein vastaan tyynen itsevarmasti, eikä sen korvia hetkauta vilske tai hälinä eikä kovaääninenkään katsojaporukka. Joinakin epäonnisina päivinä sen orimaisuus saattaa herätä, jolloin sitä saa olla vetämässä sekä tammojen luota pois että alituiseen muistuttamassa minkä takia ylipäätänsä oltiinkaan liikenteessä.
Varsa -Loge otti huterat ensiaskeleensa Venäjän yhdessä kuuluisimmasta ravisiittoloista Moskovassa. Sen ensihetkiä seurasi haukan lailla tilan omistajat Nazarov ja Aminev Viktorovich, kolme kaupungin eläinlääkäriä sekä tusina siittolan työntekijää. Logen emän, Lady Penelopen raskausaika oli ollut kaikin puolin vaikea ja lopulta itse varsominenkin jouduttiin käynnistämään kolme viikkoa etuajassa. Varsa ei kuitenkaan ehtinyt tulla ulos emästään kun Penelope kuoli komplikaatioihin ja sille jouduttiin tekemään keisarinleikkaus varsan pelastamiseksi. Varsa saapui maailmaan kuitenkin kuolleena; sen hengitys oli lakannut ja sydän pysähtynyt juuri ennen kuin sikiökalvo puhkaistiin. Tilanne näytti toivottomalta. Omistajien kirotessa pahaa onneaan eläinlääkärit saivat kuin ihmeen kaupalla varsan lopulta virkoamaan. Huterajalkainen tumma orivarsa oli kaikin puolin surkea näky eikä yksikään lääkäreistä uskaltanut luvata sille pitkäikäistä elämää. Heidän keskuudessa nyrkkisääntönä nimittäin oli, että keskosena syntynyt varsa oli hyvin usein sairas ja sen eloonjäämisennuste melkein poikkeuksetta aina surkea. Kilpailu-ura oli myös automaattisesti poissuljettu. Liekkö tieto siitä, että tämä keskonen oli kuuluisan Krepysh oriin viimeinen jälkeläinen, sai Nazarovin kuitenkin tuntemaan sääliä varsaa kohtaan ja päättää jättää oriin elämä kohtalon käsiin, eikä kukaan olisi voinut kuvitellakaan mitä hänen päätöksestään lopulta seurasi.
Ensimmäiset kuukauden Logen syntymästä olivat ehdottomasti varsan vaikeimmat, mutta määrittivät oriin tulevaisuuden. Suvaitsevaa sijaisemoa ei ollut helppo löytää ja halukkaita auttajia tälle toivottomalle tapaukselle pystyi laskemaan yksin käsin, joten Nasarov joutui usein itse juottamaan varsaa tusinan kertaa päivässä ja käytättämään tarkistuskäynneillä eläinlääkärissä. Kuin ihmeen kaupalla varsasta ei ollut tullut sairasta eikä sen rakenteestakaan löytynyt poikkeavaisuuksia, mikä kohensi siittolan omistajan mielialaa. Kun kesä oli lopuillaan ja varsa edelleen voimissaan, saattoi Nasarov toivoa jo valoisampaa tulevaisuutta, vaikka tiesi ettei oriilla ollut kilpakentille asiaa; toisiin samanikäisiin varsoihin verrattuna Loge näytti vähintäänkin keskenkasvuiselta. Laitumella riehuvaa varsaa se ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan. Kun siittolan muut ikäiset varsat alkoivat olemaan koulutusiässä, Logen osa jäi nopeasti hyvin pieneksi. Siitä ei ollut raviradoille lähtijäksi alkuunkaan eikä kukaan halunnut ottaa sellaista vaivaa niskoilleen kun tallissa odotteli samanaikaisesti parhaimmillaan kymmenkunta muuta ravilupausta juoksuttajiaan. Lopulta Nazarovkin joutui myöntämään ettei käytännössä käyttökelvottomaksi kasvaneen orivarsan ylläpitämisessä ollut hitusenkaan järkeä, ja vaikka Loge olikin ansainnut erityisen paikan Nazarovin sydämessä, ei kukaan yllättynyt kun se siirtyi talven jälkeen hiljaiseen myyntiin.
Ilmoitus Moskovan tunnetuimmassa siittolassa syntyneestä oripojasta veti puoleensa tusinan verran uteliaita ihmettelijöitä, mutta kukaan ei tuntunut haluavan sijoittaa keskosena syntyneeseen, vähäiselle koulutukselle jääneeseen villivarsaan vaikka hintaakin oli laskettu vajaaseen 70 000 ruplaan (900€). Pallo lähti lopulta liikkeelle kun Loge onnistui sattumalta herättämään erään satunnaisen ohikulkijan mielenkiinnon, joka puolestaan varasi oitis näyttöajan seuraavalle päivälle. Varsaa tuli katsomaan keski-ikäinen naishenkilö sekä tämän siskonpoika, jolle oltiin kuulemma kuumeisesti etsimässä nuorta esteopettajaa potentiaalisella kisatulevaisuudella. Loge ei istunut kriteereihin sitten alkuunkaan, joten jokainen oli vähintäänkin yllättynyt kun nuori esteratsastaja ilmoitti vakaasti päätöksestään ostaa ori itselleen. Niinpä hevonen lähti kaksikon matkaan kohti Suomea ja Lumiliekin tallia, jossa ori sai viimein osakseen huomiota, huolenpitoa ja oikeanlaista koulutusta. Vuosien vieriessä Loge onnistui yllättämään kerta toisensa jälkeen. Ruipelosta, pieneksi jääneestä orivarsasta kasvoi komea herra, joka osoittikin suurta kiinnostusta esteisiin. Logelta löytyi hyvät lähtökohdat sunnuntaihyppelijäksi, mutta sen todellinen potentiaali alkoi avautumaan vasta kun sen käsittelemiseen palkattiin ammattilaisia. Siitä lähtien orin hyppykapasiteetti ei ole näyttänyt tunteneen rajoja.
i. Никель (evm) orl, trn, 164 cm |
ii. Крепыш II (evm) orl, km, 172 cm ☠ |
iii. Восток (evm) orl, km, 174 cm ☠ |
iie. Лиходей (evm) orl, km, 162 cm ☠ | ||
ie. Полумрак (evm) orl, trn, 162 cm |
iei. Рокфеллер (evm) orl, rn, 169 cm ☠ | |
iee. Талант (evm) orl, mrn, 165 cm ☠ | ||
e. Леди Пенелопа (evm) orl, mkm, 161 cm ☠ |
ei. Балагур (evm) orl, km, 165 cm ☠ |
eii. Раскат (evm) orl, m, 168 cm ☠ |
eie. Брусинка (evm) orl, km, 161 cm ☠ | ||
ee. Иза (evm) orl, m, 166cm ☠ |
eei. Вообразимый (evm) orl, km, 170cm ☠ | |
eee. Розенталь (evm) orl, mkm, 169cm ☠ |
Loge on lähtöisin Moskovan yhdestä tunnetuimmasta orlov-siittolasta, jonka omistaa Viktorovichin veljekset. Tilalla on yhteensä yli 100 siitosoria ja -tammaa aktiivisessa kilpailu- ja jalostuskäytössä. Siittolan tunnetuimpia ravihevosia olivat oriit Kovboi (Ковбой), Ippik (Иппик) ja Krepysh II (Крепыш II) sekä ohimainintana toisille urille haarautunut koulukonkari Balagur (Балагур). Neuvostoliiton Kekkoselle lahjoittamat tammat Balovnitsa (Баловница) ja Krasavitsa (красавица) olivat myös lähtöisin samasta siittolasta.
Oriin lähin sukulinja koostuu lähtökohtaisesti puhtaista venäläisistä orlovinravureista, mutta mukaan on luikerrellut muutama ukrainalainenkin kasvatti. Lisäksi kauempaa historiankirjoista tarkasteltuna voidaan sen sukupuusta löytää ripaus amerikanravuria ja englannintäysiveristä aina 1950 -luvulle saakka.
Logen vanhemmat ovat alkuperäisen raviuransa lisäksi kouluttautuneet myös koulu- ja estepuolelle. Vaikka sen vanhemmille ei ole kertynyt suurempia saavutuksia, oriin isovanhemmat Krepysh II ja Balagur tekivät elämänsä aikana mahtavan kilpailu-uran raviradoilla (1600 m / 2min 2 sek) sekä koulukentillä (sijoituksia Olympialaisissa ja KV Grand Prix luokissa), ja nyt ilmeisesti tämä outo sukulinja jatkaa valtaustaan voitokkaasti myös esteareenoilla.
Sukuselvitys
i. Logen isä Nickel muistuttaa sukunsa puolesta kaikkein eniten Logea, ei pelkästään tummanruunikon karvapeitteensä takia vaan myös hyvästä hyppykyvystään ja voitonhaluisesta luonteestaan, jotka puhkesivat kukkaan orin vetäydyttyä pois ravimaailmasta kohtalaisen huonoin tuloksin. Ori uudelleenkoulutettiin ratsuksi ja myytiin eteenpäin harrastekäyttöön, ja monien sattumusten kautta päätyikin yllättäen kilpailemaan 130 cm rataesteillä raviuraansa paremmin tuloksin. Taidon ja tekniikan puolesta Nickel ei koskaan pärjännyt kansainvälisillä kentillä tasoisilleen puoliverisille eikä se haalinut merkityksettömämpiä titteleitäkään, mutta onnistui selvästi periyttämään merkittävimmät ominaisuutensa jälkikasvulleen. Nickelistä ei ole teetetty sen elinaikana montaa varsaa. Sen huonosta raviurastaan huolimatta Victorovichin veljekset valitsivat Nickelin isäoriksi kasvatilleen, sillä se on veljesten kasvattaman Krepysh II huippuraviorin ainut elossa oleva jälkeläinen, ja jonka ominaisuuksien toivottiin periytyvän puolestaan Nickelin jälkeläisille. Toisin kävi, sillä isänsä lailla myös Logesta ei ollut raviuralle.
ii. Krepysh II nimettiin kuuluisan isoisovanhempansa mukaan jo pelkästään sitä kovasti muistuttavan ulkonäkönsä takia. Samalla toivottiin miltei taianomaisesti nimen mukana siirtyvän myös kuuluisan sukulaisen taidot, ominaisuudet ja huikea kisamenestys. Tiedä oliko siinä sitten ripaus taikaa tai uskoa mukana, sillä Krepysh II:sta paljastuikin hyvin potentiaalinen ravilupaus jo nuoresta iästä asti. Ori teki kausi kaudelta tiukempia aikoja, joihin toisten samanikäisten oli vaikea vastata. Seniorikauden Krepysh II aloitti jo useampi titteli sekä huima palkintosumma takataskussaan, eikä sen menestys loppunut siihenkään. Uransa nopeusennätys (1600 m / 2min 2 sek) kirjattiin sen ollessa 7-vuotias. Ori starttasi yhteensä yli 230 kertaa totoprosentilla 44% ja voittosummaksi se keräsi liki kolme miljoonaa euroa. Luonteeltaan Krepysh II oli rohkea ja vahvaluontoinen, ja varsinainen machoilija, jonka silmiä kiilsi yhtä paljon voitonhimo kuin kauniimmat lajinsa edustajatkin. Suuren korkeuden ja värinsä se peri isälinjaltaan. Valitettavasti Krepysh II:sta ei ollut hyväksi jalostusoriksi: sadoista astutusyrityksistä huolimatta vain muutama kantoi hedelmää, ja niistäkin vain Nickel onnistui elämään nuoruusvuosiensa yli. Oliko se sitten vastapainona nimensä tuomalle menestykselle, ken tietää… Haudan lepoon Krepysh laskettiin orin ollessa 31-vuotias.
ie. Polumrak oli hieno tummanruunikko tamma, joka menestyi kohtalaisen hyvin vähän jokaisessa elämän osa-alueessa. Luonteeltaan se oli rauhallinen ja miellyttämishaluinen, ja juoksi vaikka kaivoon omistajan toiveesta. Rakenteeltaan se oli erinomainen. Sukunsa tavoin Lumasta koulutettiin ravihevonen ja se ennättikin tehdä kelpouraa nuoruusajallaan. Tamma ei suoriutunut radoilla mitenkään erinomaisesti, mutta se pärjäsi kuitenkin tarpeeksi hyvin pitääkseen nimensä tauluissa. Uransa aikana se starttasi yhteensä 92 kertaa totoprosentilla 29%. Raviuransa jälkeen Luma siirtyi jalostukseen ja sillä teetettiin useita varsoja ravieläkkeen sekä ratsukoulutuksensa lomassa. Tamma osoittautuikin hyväksi rotunsa edustajaksi, sillä monet sen hyvät ominaisuudet tuntui vastapainottavan orien heikompia osa-alueita, ja useista Luman varsoista tulikin vahvoja menestyjiä omissa elämissään. Hyvän jälkeläistoteuman takia tamma siitettiinkin Krepysh II pakasteella, ja se onnistui varsomaan terveen ja vahvan jälkeläisen sulhasen huonosta onnesta huolimatta. Luma viettää tälläkin hetkellä eläkepäiviään laitumella seuraa ja järjestystä pitäen nuoremmille innokkaille kilpureille ja nauttien suuresti jokaisesta tarjotusta hetkestä.
e. Kaunis Lady Penelope oli herttainen hevostamma, jonka onnetar tuntui unohtaneen jo varhain sen elinkaaressa. Koulutusajallaan se vaihtoi syystä tai toisesta useamman kerran omistajaa, mistä tamman koulutuskin otti osumaa. Raviuraa puolestaan varjosti useat loukkaantumiset sekä tammalla itsellä että ohjastajallaan. Koska Pennyn ravimenestys tyssäsi aina uuteen loukkaantumiseen uransa nousukiidossa, se siirrettiin pian vaihtoehtoon b, eli ratsukoulutukseen ja tarkemmin kouluratsastukseen. Isänsä tavoin myös Pennyllä näytti löytyvän hyviä lähtökohtia sille puolelle. Tammalla oli kauniit ja teknisesti korrektit liikkeet, ja se oppi yllättävän helposti myös vaativien luokkien liikkeitä. Valitettavasti syystä tai toisesta siitä ei ollut parrasvaloissa kilpailemaan useista yrityksistä huolimatta ja tamma päätettiin lopulta siirtää varhaiseläkkeelle. Päätös oli monelle pettymys, sillä tamman lähisuvusta löytyi hyvää verta ominaisuuksien ja menestyksien puolesta, ja näin ollen myös tamman uralla, jos ei raviurheilun niin ainakin kouluratsastuksen puolella oli ollut suuria odotuksia. Penny ostettiin Victorovichin siittolaan tehtävänään jatkaa hienoa linjaansa, sillä veljekset eivät välittäneet pitää kasvattien sukuja puhtaina kotimaisina. Koska tamma siirrettiin uriltaan sivuun jo varhaisessa vaiheessa, ennätti se teettää peräti viisi varsaa ajallaan. Jälkikasvulleen se periytti vahvasti herkkyyttä, yritteliäisyyttä ja vahvaa työnteon halua, sekä ripauksen kultaisesta luonteestaan. Valitettavasti Penny kuoli vain 13-vuotiaana komplikaatioihin Logen syntyessä. Logen lisäksi Lady Penelope on varsonut toisen maailmaa nähneen tammavarsan, joka nimettiinkin emän mukaan Penelopeksi. Tamman tämänhetkisestä olotilasta ei ole kuitenkaan tietoa.
ei. Balagur oli elämässään erikoisuus isolla E:llä. Rodunomaisen stereotyyppiseen tapaansa ori aloitti uransa raviurheilun puolella mihin se oli alunperin jalostettukin. Kävi kuitenkin selväksi, että kahdesta voitosta huolimatta siltä puuttui nopeutta lajissa pärjätäkseen ja ori myytiinkin poliisihevoseksi jo kolmivuotiaana. Balagur ratsukoulutettiin ja se päätyi useaksi seuraavaksi vuodeksi tekemään ratsupoliisin virkaa kesäkausina. Liukkailla ja kylmillä talvikausilla orin kanssa työskenneltiin sileällä kouluratsastuksen parissa. Balagurin innokkuus ja nautinto uuden oppimiseen varasti alun alkaen paikallisen kilpailevan kouluratsastajan huomion, mutta vasta vuosien päästä orin osallistuessa varahevosena paikallisiin kouluratsastuskisoihin ymmärrettiin siltä todella löytyvän potentiaalia korkeampiinkin luokkiin. Yhdessä saksalaisen kouluexpertin kanssa, Balagur muutti saksaan ja aloitti vaativan mutta antoisan koulutuksensa GP luokat tähtäimessään. Vain 7 kuukautta koulutuksen aloitettua, ori nähtiin ensimmäistä kertaa kilpailemassa 12-vuotiaana huikealla menestyksellä, josta se suuntasi nopeasti olympialaisiin, Euroopan- ja maailmanmestaruuksiin ja jopa CDI ohjelmiin. Huippunsa se saavutti 18-vuotiaana tullessaan kolmanneksi ja viidenneksi vuoden 2008 olympialaisissa. Vuoden päästä tähtihetkistään ori palasi takaisin Saksaan viettämään eläkepäiviään. Luonteeltaan Balagur oli oikea hurmuri, jolle kehut tuotti pohjatonta ylpeyttä. Rodunomaiseen tapaan ori oli innokas työskentelemään ja helppo oppimaan. Se oli myös erittäin älykäs ja vaatikin tietynlaista luottamusta ja kunnioitusta ratsastajaltaan, jotta se suostui tekemään töitä. Oikean ratsastajan kanssa se teki mitä vain eikä koskaan näyttänyt työntekoon kyllästyvän. Ori ei ollut mitenkään erikoinen liikkeissään; se liikkui kyllä korrektisti mutta pidennykset oli sille heikkous ja siltä puuttui puoliverisille tyypillinen jousto askelista. Balagurilta löytyi kuitenkin hämmästyttävä kyky koota itsensä eikä sillä ollut suurempia virheitä. Piaffesta, passagesta ja piruetista tuli nopeasti orin nimikkoliikkeitä, jotka se pystyi tekemään teknisen täydellisesti. Näiden lisäksi Balagur aivan huokui puhdasta elämäniloa ja halua kilpailla, mitkä varmasti ajoi osansa sen huikeassa menestyksessään. Ori kuoli vanhuuteen kunnioitettavassa iässä vuonna 2019.
ee. Izan surullista ja mutkikasta elämää varjosti suuret kohut ja vouhotus, ja se leimattiinkin nopeasti sukunsa mustaksi lampaaksi. Izan emä Brusinka oli nimittäin siihen aikaan Venäjällä erittäin menestyksekkäästi kilpaillut ravuri, joka varastettiin kesken nousukiidossa olleen kauden ja joka hävisi kuin pieru saharaan. Tamman katoaminen olikin otsikoissa pitkän pitkän aikaa, mutta varsinainen haloo nousikin, kun se kahden vuoden päästä löydettiin Ukrainasta pientä profiilia pitäneestä tallista alle vuosikas varsa vierellään. Laiton varsa ei itsessään vihaa nostattanut, vaan se fakta, että niinkin huippuhyvä tamma kuin Brusinka oltiin menty pilaamaan ukrainalaistaustaisella orlovravurilla. Venäläisten ja ukrainalaisten kasvattajien välit olivat pitkän aikaa olleet pahamaineisen huonot, eikä kotimaisten ravureiden sekoittamista ulkomaisiin, varsinkaan ukrainalaisiin suvaittu alkuunkaan. Tammavarsa saikin heti otsaansa pahan leiman, jota se joutui kantamaan lopun ikänsä. Iza tuotiin emänsä mukana takaisin Venäjälle ja myytiin nopeasti pilkkahintaan, jonka jälkeen se joutui kokemaan kodinvaihtorumbaa pitkälle nuoruusvuosiinsa. Heikosta raviuransa käynnistymisestä huolimatta Iza alkoi menestymään radoilla heti kun sen koti vakiintui, ja kaikkien paikallisten vihaksi alkoikin nopeasti repimään kovia aikoja ja voittamaan tärkeitä kilpailuja. Se oli erittäin kelpo hevonen niin rakenteeltaan kuin taidoiltaan, ja sen voitonhaluinen luonne tarve suoriutua ajoi tamman menestystä. Tamma starttasi urallaan 124 kertaa ja sen totoprosentiksi nousi tuolloin 37%. Valitettavasti Izaa ei historiansa takia koskaan hyväksytty täydellisesti piireihin mukaan eikä kukaan paikallisista halunnut siitä jälkikasvua tai tarjota sille kasvattejaan. Kuin solvauksena Izalle tarjottiin mahdollisuus toisesta raviuransa tuhonneesta ratsusta, joka toimitti paraikaa virkaa ratsupoliisin tehtävissä. Balagurin tarjous jouduttiin hyväksymään, sillä Izasta tahdottiin miltei epätoivoisesti selvittää, periyttäisikö se hyviä ominaisuuksiaan jälkikasvulle. Tamman kohtalon kolhima elämä päätyi lopulta myös tragediaan, sillä vuonna 2011 se löytyi laitumelta kuulanreikä kallostaan ja se jouduttiin vammoihinsa myös lopettamaan. Syyllistä ei löydetty, joskin motiivista ei ollut koskaan epäilystä.
Hox! Loge on jalostuskäytössä. Mikäli olisit kiinnostunut varsasta, olethan yhteydessä s-postilla tai keskustassa.
Orlovravuri tamma Avenirya FF, EV-II, KTK-II | 2. toukokuuta 2023 | emä Aстрoлогия | Nordwind E. Inc VRL-13876 |
Orlovravuri tamma Lizaveta | 6. toukokuuta 2020 | emä I Want to be Winner | Viivi Vehkaperä VRL-15050 |
Orlovravuri ori Lovkatch | 14. huhtikuuta 2022 | emä Vanil | Perho VRL-14489 |
Venäjänravuri tamma Osobaya Igra Troll | 14. syyskuuta 2021 | emä Unikal'nyy | Liisa Tuoninen VRL-12701 |
Orlovravuri ori Rupla | 11. tammikuuta 2021 | emä I Want to be Winner | Kics VRL-05293 |
Orlovravuri tamma Skimitar | 1. huhtikuu 2020 | emä Vanil | Merru VRL-11697 |
Thump-thump.
Thump.
His heartbeat was roaring in his ears, but he hardly heard it. Instead, Nikolai was fully focused on the present - big, blinding spotlights pointing in the center of the arena and casting long shadows on the sand between regal-looking jumps, noisy, colorful audience of thousands, and the electrifying feel in the air that made the hair on his arms and the back of his neck stand. Loge, a calm and solid figure beside him, eyes scanning their surroundings as if he could see and understand more than one would think a horse could.
It wasn’t nervousness Nikolai was feeling, no. When his blood was pumping through his veins, buzzing deafeningly in his ears, he could hardly believe he was standing here once again, only a moment away from stepping back into the arena and conquering everything thrown their way, together. He was thrilled. By god, was he just. He had not dared to hope for this again, not after their forced retirement. He had suppressed his excitement throughout their renewed training sessions in the past months to avoid lulling himself into a false sense of security and getting lost in nostalgia. Even now, Nikolai tried to force his fleeting heart back into submission.
The thrill, the excitement, hope, joy were all very present, but there was fear hiding underneath them all, and Nikolai could sense it despite how well it had learnt to hide away.
He could not let it swallow him whole. For this ride with Loge, his other half, was just a one-time thing. But, by god, did his heart just ache.
Vuosi alkaa olla pikkuhiljaa jo paketissa kun päivät uhkaa kalenterista loppumaan. Kohta pitäisi heittää suitset naulakkoon ja kypärä hyllylle, ja rauhoittua viettämään ansaittuja pyhiä mennyttä kautta muistellen. Ennen sitä Nikolai ja Loge lähtivät kuitenkin vielä Sveitsiin Royal Gardensin tiluksilla järjestettäviin Hallimestaruuskilpailuihin ennen kuin tästä kaudesta joutuu irti päästämään.
Kuten estehallimestaruus-luokassa räpsäistystä kuvasta näkee, ratsukko näyttää terhakalta ja vauhtiakin piisaa. Mutta riittääkö se sijoituksiin asti?
- Instagram
Gestut Ahlershof kutsui kouluratsukot viettämään talven juhlia Winter Dressage Festivaaliin Saksan upeisiin talvimaisemiin. Vaikka kyseessä onkin tasokkaat kilpailut vaativilla luokilla, Nikolai päätti ottaa riskin ja lähteä mukaan Logen perustasoa asetta vaativampaan luokkaan. Ei se ensimmäinen kerta ollut, kouluratsastus ole heidän kutsumuksensakaan, mutta kun kilpailuvietti iskee niin minkäs sille mahtaa!
Puitteet oli paikanpäällä vähintäänkin komiat; kisa-areena oli koristeltu erilaisin joulukoristein ja kynttilöin, ja talvea oli tuotu sisälle areenaan feikkilumen muodossa. Loge varustettiin talvisen teeman mukaan joulun punaiseen, erityiskiitos @vrtroyalgardens ja heidän ensimmäisen joulukalenterin luukusta mukaan lähteneelle ihastuttavalle satulahuovalle ❤️
- Instagram
Power Jump -22, siis esteratsastusmaailman THE kilpailu, kutsui Nikolain ja Logen näyttämään jälleen kyntensä näissä kauden suurimmissa kansainvälisissä arvokilpailuissa Englannin nummilla Cloudfieldissä, jossa vastassa oli toinen toistaan tunnetumpia huippukilparatsastajia ja heidän upeita ratsujaan kamppailemassa vuoden halutuimmasta, PJ '22 Mestari -tittelistä.
Taso oli jälleen aivan mielettömän kova, aivan kuten joka ikinen vuosi aikaisemminkin, jossa jokaisen ratsukon täytyi pitää hammasta purren millisekunneistaan kiinni mikäli mieli sijoituksille. Kisoissa nähtiin toinen toistaan upeampia suorituksia, eritoten kutsuvierasluokissa, johon kutsuttiin aikaisemmin kvaalikisoissa kvaalautuneet ratsukot maan joka kolkasta.
Nikolain ja Logen viikonloppu meni paremmin kuin uskallettiin edes toivoa. Kutsuvierasluokan toisessa luokassa ratsukko ylitti itsensä, kun he pääsivät maaliin puhtaalla radalla ja nopeimmalla ajalla, tosin voittaen vain sekunnin sadasosalla Icarus Kristiansenin ja Aifric Flockhartin henkeäsalpaavat suoritukset. Kuin ihmeen kaupalla, Nikolai ja Loge pitivät siis tittelinsä kutsuvierasluokan voittajana jo toistamiseen, tehden sen aikaisemmin Auburnissa 2021.
Kilpailut huipentuivat Power Jumpin pääluokassa, jossa vastassa oli yhteensä 80 ratsukkoa; aikaisemmissa luokissa sijoittuneet ja kutsuvierasluokkiin osallistuneet. Oman luokan voitto ei onneksi onnistunut herpaannuttamaan ratsukon huomiota päämäärästä, sillä he tekivät jälleen upean radan ja sijoittuivat arvokisoissa kuudenneksi, titteli livahtaen sormista vain päälle yhdellä sekunnilla. Illan After Ridellä oltiin siis pelkkänä hymynä eikä suotta.
Kisoja kuvannut livetuottaja onnistui nappaamaan varsin sykähdyttävän kuvan ratsukon suorituksesta lauantai-illan luokassa, heijastaen kisojen teema-aihetta "kaikki taivaallinen" suorastaan hengellisellä tavalla, kuten kommentaattori itse muotoili. - Instagram
"Ihastuttava kokonaisuus, jonka värimaailma viimeistelee! Estevalinta sopii kuvaan erinomaisesti. Jään ainoastaan kaipaamaan esteen viimeiselle puomille vielä vähän lisää korkeutta."
"Viime vuoden kuvatuotosluokan voittaja pläjäyttää taas: henkeäsalpaava kokonaisuus niin värien, tilanteen, perspektiivin, yksityiskohtien kuin valonkin suhteen – siis kaiken suhteen, lyhyesti sanottuna. Haastava este on valittu pääkohteeksi, ja sille on todellakin tehty kunniaa. Taustalla näkyy myös muita tunnistettavia PJ-esteitä ja loistavat lisämausteensa tuovat aiheeseen kuuluvat sponsoribannerit sekä kaukana häämöttävä Cloudfieldin linna. Työ henkii taivaallista teemaa; suorastaan hengellistä sellaista. Upea, upea työ."
"Kuvakulma on lennokas ja esteen ja hypyn suuruutta korostava. Näyttävä värimaailma toimii mainiosti ja tausta on ihanan huolellisesti rakennettu. Tästä tulee mieleen jonkun hevosaiheisen pelin mainoskuva, sellainen, jolla halutaan kerralla vangita potentiaalisten ostajien katse ja mielenkiinto. Ratsukossa ja kuvassa muutenkin on suuren maailman tuntua."
"Todella taidokas ja tarkka! Taivas on erittäin eläväinen ja esteet yksityiskohtaisia. Ehdottomasti osallistujakaartin paras ja erottuvin teos mielestäni. Runsaasti hyvin toteutettuja yksityiskohtia, jotka kruunaavat kokonaisuuden.".
Sinicoastin ranta-alue on aivan täynnä porukkaa kun sinne viimein saavun. Suunnistaminen paikalle ei ollut hankalaa; pystyin kuulemaan bestman-puheet miltei heti ranchilta lähtiessäni. Ajankohta sattuu olemaan siis erinomainen, sillä aivan jokaisen huomio on kiinnittynyt puhujiin ja kuningaspaikalla istuvaan hääpariin, eikä kukaan kiinnitä huomiota kun nappaan tarjottimelta lasin kuohuvaa ja livahdan juhla-alueen reunalta lähimpään vapaaseen paikkaan, eli yksittäisille penkeille aivan alueen reunilla.
Juhla-alue on rakennettu varsin koreaksi; kovapohjainen, hieman maanpintaa korkeammalla oleva lattiapinta varmistaa mahdollisuuden vakaalle aterioimiselle sekä tietenkin tanssimiselle, pitkät pitsimäiset koristepöytäliinat ja niitä koristamassa uhkeat valkoiset kukkaset, sekä ohut kangasmainen “katto” reunatolppien päässä pitämässä kuumimmat auringonsäteen visusti poissa.
Valehtelisin jos sanoisin etteikö omantuntoni hieman kolkuta.
Häät ovat perinteisesti varsin intiimi tapahtuma, vain perheille ja lähimmille ystäville. Minä puolestani tuskin tietäisin nimetä itse hääparia jos häiden mainostus ei olisi niin onnistunut ranchin ympärillä. Tällaisten tapahtumien kuokkiminen ei ole osa luonnettani sitten alkuunkaan, mutta ehkä minuun on iskemässä keskiajan uhmaikä, sillä pystyn työntämään toruvat ajatukseni syrjemmälle mielen sokkeloihin yllättävän helposti.
Annan katseeni kiertää juhlaporukassa ja äkkiseltä hoksaan vain Alexiinan vaaleat kasvot muiden seasta. Tiedän paikalla olevan muitakin tuttuja mutta näkyvyys on tietenkin kovin rajoittunut takapenkkiläisille. Yllättäen vieraat räjähtävät hiljaiseen nauruun kun puheenpitäjä mitä ilmeisemmin laukaisee jonkun hauskan ja paljonpuhuvan toteaman hääparista, mikä saa minut puolestani tuntemaan oloni yhä epämukavammaksi.
Yllätyn vielä lisää kun hoksaan jonkun lähestyvän minua vasta kun kyseinen henkilö istahtaa tuolille vierelleni, mustanvioletinkeltaisen puolipitkän mekon pitsihelmat vierustaani hipaisten. Ele nappaa huomioni oitis uuteen tuttavuuteen; nuoreen, lyhythiuksiseen naiseen, joka on selvästi päättänyt jäävänsä ihmisten mieliin asuvalinnallaan ja vahvalla juhlameikillään, siis jos sellaisesta tykkää. Ja kun nainen kääntää kasvonsa minuun päin huomaankin, ettei hänen tukkansa olekaan pelkästään ruskea, vaan toisen puoliskon hänen päälaestaan on vallanneet valkoraidalliset suortuvat.
Tyyli saisi minulta vähintäänkin kohonneita kulmakarvoja jos en potisi edelleen yllätyksen tuomaa hämmennystä. Koitan peitellä huolimatonta käytöstäni juomalasin taakse.
“You know the ceremony is for guests only” sanoo uusi tuttavuus asiallisesti, mutta tarkkaillessani hänen äänensävyään en usko kuulevani mitään poistumiskäskyn tapaista. Ainakaan vielä. Päästän siis hartiani rentoutumaan ja heitän kasvoilleni itsevarman mutta rennon hymyn. Kuin olisin juuri siellä missä minun kuuluikin juuri nyt olla.
“I was invited”
“Oh were you now,” kuuluu nopea vastaus. Nainen antaa minulle ja minun ei niin juhlavalle asuvalinnalleni paljonpuhuvan silmäyksen. “How do you know the bride and groom?” hän kysyy perään.
Katseeni siirtyy hitaasti kysymyksen johdosta kuningaspöydässä toisiinsa nojailevaan hääpariin, jotka kuuntelevat hymyssä suin seuraavaa puhetta ja elävät epäilemättä elämänsä parasta aikaa. Koitan järkeillä mielessäni jonkun tarpeeksi uskottavan selityksen, mutta huomioni tuntuu kokoajan karkailevan muualle kun katseeni valuu vääjäämättä takaisin vierastajien kasvomereen.
Vasta kun huomaan vierushenkilön kohottavan terävästi kulmiaan ja avaavan jo suutaan potkiakseen minut muualle, saan avattua ääneni. “Oh, um, I barely know the bride I must admit, but with Billy… we have known eachother for some time now.”
Jos lasketaan se, että olemme viime vuosina kilpailleet useinkin vastakkain samoissa kilpailuissa. Tai se kun puhuimme ensimmäisen kerran koskaan muutama kuukausi sitten kun sovimme Blue Raptorin ylläpidosta. Siis kun hän tarjosi tietämättään väliaikaista ratkaisua minun Raptori -ongelmaani.
“Uhhuh,” nainen äännähtää sarkastisesti enkä epäile hetkeäkään että hän uskoisi sanaakaan mitä juuri sanoin.
“Yeah, kinda like best buddies from earlier life,” jatkan mahdollisimman huolettomaan äänensävyyn, “wouldn’t have thought he would settle down so early though. He never striked me as that kind of person. Considering how his career is skyrocketing right now, didn't think the ladies were still occupying his mind”, hiljenen hetkeksi puntaroimaan sanavalintoja, ja jatkan sitten varovasti "-like they used to." Ääneni hukkuu yllättäen kun juhlavieraat alkavat taputtamaan suosionosoituksena juuri päättyneelle puheelle. Yhdyn taputuksiin refleksinomaisesti muutamalla poissaolevalla taputuksella.
Kuulen samalla viereltäni huvittuneen naurahduksen. Ilmeisesti puolitosi esitykseni ei ole ihan onnistunut vakuuttamaan naista. “Kuulostat aivan Billyn opiskeluaikaisilta ihailijoilta, joilla oli tapana koittaa luikerrella tiluksille tapaamaan Billyä sillä verukkeella että olivat olevinaan erityisen hyvää pataa toistensa kanssa. Kävi nopeasti vanhaksi kun joka toinen väitti olevansa Billyn uusi tyttöystävä. Mikä puolestaan on aika huvittavaa, kun kaikki Billyn tuntevat tietää ettei sillä oo koskaan ollut tapana juosta eri naisten perässä joka toinen viikko.” Naisen äänensävy lauseen jälkeen on niin huvittunut että tiedän hänen virnuilevan katsomattakin.
Crap. Jäin kiinni. Enkä meinaa hoksata naisen vaihtaneen kielenkin tutummaksi. Hän katsoo minua uudelleen päästä varpaisiin ja tekee selvästi omia päätelmiään kuokkimisestani. Hän on varmasti myös äkännyt kuinka huomioni on alati hääparin suunnalla. "Jos en tietäisi paremmin, sanoisin että olet samalla asialla."
Lause saa minut naurahtamaan. Vilkaisen jälleen Billyn suuntaan, hänen puhtaan valkoiseen pukuunsa, tyyliteltyyn kampaukseensa ja pehmeän teräviin naamanpiirteisiin. Toisessa elämässä siinä olisi saattanutkin olla perää, sillä Billy on valehtelematta, -ja näin krouvisti sanottu, varsin komean näköinen yksilö. Jos ei oteta laskuihin sitä, ettei hän keiku siihen suuntaan. Tai sitä, ettei hän ole aivan minun tyyppiäni.
Mutta en minä tullut tänne Billyä tapaamaan.
Rentoudun jälleen kun en paljastumisesta huolimatta kuule naisen äänensävyssä edelleenkään ripaustakaan vihamielisyydestä, vaikka kieltämättä ansaitsisinkin tulla potkituksi uhkauksien kera. Hetken mietin, meinaako hän viimeisimmällä kommentillaan sitä, että tietää minun olevan homo vai sitä ilmeisempää, että olen miespuolinen henkilö enkä näin ollen oletuksena ole täällä kosiskelemassa kyseistä miestä. Mutta ennen kuin ennätän asiasta mitään vitsailla, alkaa juhla-alue heräämään eloon ihmisten noustessa paikoiltaan ja siirtyessään tanssilattian laitamille. On hääparin valssin aika.
"En ole täällä häntä varten," sanon lopulta. Aion lähteä kiertämään juhlijoiden joukkoon paremman onnen toivossa, mutta kun olen aikeissa nousta seisomaan lähteäkseni, tunnen vieraan käden painon ja kiristävän otteen reidelläni. Ja kun käännyn katsomaan naisen suuntaan, näen hänet edelleen hymyilemässä, mutta sitäkin selvemmin huomaan hänen kasvoillaan varoittavan katseen.
"Et voi mennä pilaamaan heidän päiväänsä. Tilaisuutesi vastustaa meni jo."
Ilmaan jää leijumaan selvän varoituksen, ellei jopa uhkauksen tuntua vaikka hänen äänensävyssään onkin ripaus vitsailevuutta. Hänen ruskea intensiivinen katseensa ei jätä epäselväksi etteikö nainen olisi erityisen läheinen hääparin kanssa. Vilkaisen kertaalleen juhlijoiden suuntaan, mutta kun en edelleenkään löydä haluamaani, päätän paremmaksi peruuttaa selkäni takaisin selkänojaan. Samalla vieras käsi häviää jalaltani. Ilmaan pärähtää valssin pehmeät ensisoinnut.
Katsomme hiljakseen vieretysten kuinka Billy ja Amy ottavat ensimmäiset yhteiset askeleensa väkijoukon keskellä. Morsiamen tummat pitkät hiukset ovat piilossa hunnun alla, mutta muutama suortuva näkyy karanneen pitsin alta vasten hänen pehmeitä kasvonpiirteitään ennen kuin Billy hipaisee ne sivummalle. Amyn hymyä on vaikeaa olla huomaamatta. Hän käytännössä säteilee kilpaa auringon kanssa.
He näyttävät varsin rakastuneilta, huomaan ajattelevani, enkä tiedä ollako tyytyväinen vai en kun ajatus ei herätä minussa mitään erityisempää tunnetta. Edes pientä katkeruutta, niin kuin olin joskus aikaisemmin huomannut ilmaantuneen. Sipaisen juomaani kertaalleen.
"He näyttävät onnellisilta," kuulen itseni sanovan ääneen. Toisaalta haluan täyttää vähän tätä hiljaisuutta mikä on langennut päällemme tanssien alettua, ja taas toisaalta tahdon varmistaa tuttavuutemme olevan edelleen ystävällisellä pohjalla. Joten kun vieruskaverini naamaa koristaakin normaalin sarkastisen ja itsepäisen ilmeen sekoituksen sijaan ihan oikea, pieni ja pehmeä hymy, lasken sen ehdottomasti voitoksi vaikkei hän mitään ääneen vastaakaan.
Jopa hänen intensiivinen ruskea katseensakin pehmiää kulmista, kun hän seuraa herkeämättä nuorenparin lennokasta menoa.
Lopulta hääpari saa tanssilattialle seurakseen muutaman vieraan. Siinä vaiheessa nainen kääntyy taas puoleeni valmiina jatkamaan tenttaamistani. "No, aiotko koskaan kertoa nimeäsi?" hän kysyy taas normaaliin terävään ääneensä.
En, tahdon vastata. Ja olenkin niin juuri sanomassa, mutta sitten osan vieraista väistyessä takaisin nimettyihin pöytiinsä, avaa se hetkellisesti laajemman näköyhteyden tanssilattialle, enkä enää saakaan ääntä kuuluviin. Dewn on nimittäin siellä, juhlapuvussaan sekä epätavallisen tyylikkäät pitkät hiukset taakseen vedettyinä, enkä tiedä mikä siinä vie muistoni takaisin lokakuiseen iltaan nuotion paukkeeseen. Tai myllyn tapahtumiin.
Hän on tanssilattian laitamilla, mutta silti itse tanssialueella, mitä en ihan ensimmäisenä odottaisi näkeväni. Ei tanssimassa, mutta hieman kumartuneena. Huomaan vasta sitten hänen kurottuneet kätensä ja edessään seisovan kiharapäisen nuoren lapsen, jonka käsiä mies heilauttelee valssin tahdissa. Lapsi ei ole asiasta tohkeissaan eikä edes kovin innoissaan, mutta pystyn silti näkemään miltei huomaamattoman hymyn hänen sulkeutuneella naamallaan.
Windy, nimi pälkähtää päähäni nopeasti.
Dewn näyttää hymyilevän leveämmin kuin koskaan aikaisemmin. Näky saa minutkin pienesti hymyilemään, vaikka tiedostankin tarkkaavaisen katseen vierelläni. Samalla pieni ääni takaraivossani yrittää varastaa huomiotani sanomalla, kuinka tämä asia edessäni on se puhdas, raaka totuus.
"En", saan viimein sanottua. En pysty rikkomaan katsekontaktiani edessä avautuvaan näkyyn, enkä juuri edes huomaa kuinka ihmiset liikkuvat välissämme tai jäävät esteeksi näkökentälleni. Kunnes osa heistä jälleen väistyy ja näen avarammin lattialle. Kaksikon vierellä seisoo pitkä, vaaleaverikkö mies, joka ei aivan onnistu peittämään tatuoituja käsivarsiaan hihojensa alle. Eikä hänen kyynärvarsiin käärityt hihansa sitä pahemmin yritäkään. Hänen olemuksessaan on jotain selvästi samantapaista Dewnin kanssa.
Eikä minun tarvitse edes spekuloida onko hän vain satunainen tuttu tai ohikulkija, ei kun hän tarttuu niin tuttavallisesti Dewnin käsivarteen, tarjoaa leveää hymyä miehelle joka vastaa siihen epäröimättä, ja alkaa keinumaan heidän mukanaan musiikin soidessa edelleen taustalla.
Hypähdän ylös niin yllättäen että vieruskaverinikin hätkähtää äkkinäistä liikettäni eikä ehdi muuten reagoimaankaan, kun poistun pienen anteeksipyynnön kera paikalta. Juhlat jatkuvat kuin mitään erityisempää ei olisi tapahtunut. Monelle ei ollutkaan.
Mutta en voi olla ajattelematta kuinka tämä saattoikin olla se pitkään tarvitsemani reality check.
"Voi vääpeli, mikä tarina! Veit kyllä niin tunnetilasta toiseen tämän kanssa, että hyvä etten penkiltä pudonnut. Oikein pahalta tuntuu Nikolain puolesta... :'( ja Dewn tietysti tuskin edes ymmärtää tai osaa kuvitellakaan sitä; ei varmasti osaa aavistaakaan. On hyvin todennäköistä, että Dewn tulee hyväntuulisesti esitelleeksi Adamin Nikolaille joko näissä häissä (mikäli törmäävät, esim. myöhemmin kisojen aikana) tai sitten viimeistään myöhemmässä kirjeessä... Mainiosti kuvailit myös Lottea, ja tätä käytyä keskustelua hänen ja Nikolain välillä! Ah, tämä tarina oli kuin karkki, kiitos siitä!
Vaikka Nikolain romanssitoiveet kuihtui ennen kuin ehti alkaakaan, Logella oli selvästi omistajaansa parempi onni niillä mantereilla. Dewnin kuvankaunis Honey-tamma taisi valloittaa herran sydämen siltä seisomalta.
Palkintokuvan taiteillut © Alexiina C.! VRL-02207
Welp, joku ei ollutkaan niin iloinen nähdessään tuon riemunkirjavan käsin neulotun lelutipun kisapäivän päätteeksi. Tipu oli tavan mukaan piiloutunut maastoesteradalle ratsukoita piristyttämään, vaan mitä näiden välillä mahtoikaan tapahtua sitä ei tarina kerro...
Kanadan maisemissa Orange Wood Ranchilla juhlittiin viikonlopun aikana tallin 17vee-synttärikemuja maastoestekisojen muodossa. Tuttujen kanssakilpailijoiden lisäksi myös Orange Woods on tullut tutuksi lukemattomien tapahtumien pitopaikkana. Tipukin tuli nähdyksi kaksi vuotta sitten samaisissa tunnelmissa, eikä Logen reaktio tainnut silloinkaan olla yhtään tämän lämpimämpi...
Kansainvälisenä kilpahevosena Logen "ääni päässä" puhuu pääosin englantia, mutta sen venäläiset, Kreivi Orlovin aikaiset sukujuuret ottavat välistä vallan yllätyksellisissä tilanteissa x)
- Instagram
“Hyvää huomenta arvoisa kotiväki! Minä olen Launosen Johanna ja kuuntelette tällä hetkellä live podcastia Kuuvuoren Maljasta Pennilän saarella! Niille jotka ovat vasta tulleet kuuntelemaan, Kuuvuoren maljahan on siis ensimmäistä kertaa järjestettävä viikon mittainen kenttäkilpailu, ja toinen Kuuvuoren Ratsastuskeskuksen järjestämästä arvokilpailuista, johon on tullut ratsastajia ympäri maailmaa näyttämään kyntensä, taitonsa ja voitonhimonsa. Mukana on muun muassa ratsukoita Puolasta, Briteistä ja ihan jopa Kanadasta saakka! Puhumme siis kansainvälisistä kilpailuista, sponsoreista sekä tietenkin huikeista palkinnoista.
Tänään on vierähtänyt käyntiin kilpailun neljäs päivä, joka pitää sisällään luokan kuusi koulukokeen sekä luokan 5 estekokeen. Illalla olisi luvassa eilen selvinneiden luokkien palkintojenjako, eli pääsemme viimein jännittämään viekö Youngster Cupin voiton hienon suorituksen tehnyt - spoiler alert- Josefiina Salo ja Easyjet vai Jenska Turola Luodon Hunnunhurman kanssa. Toki en ihmettelisi yhtään vaikka Ekaterina Golovkan ratsastama Priton Djinn yllättäisi meidät, kuten eilen saatiin nähdä…
Mikäli satuitte missaamaan sen tai minkä tahansa muun aikaisemman lähetyksemme, niin ei hätää, voitte käydä kuuntelemassa ne vielä jälkikäteen kanavaltani! Käykää myös aktiivisesti kurkkaamassa sivujani Instagramissa, sillä live podcastin lisäksi julkaisen reaaliajassa kuvia päivän tapahtumista ja ratsukoista, jotta tekin arvon kuuntelijat, pääsette mukaan menoon aivan kuin olisitte itse paikanpäällä.
Olen tällä hetkellä kävelemässä pitkää tietä Wiisteen kartanolta kohti Areenakenttää, jossa Pikkumaljan osanottajat tulevat aloittamaan ensimmäisiä luokkiaan kolmen vartin kuluttua. Vaikka kello onkin vasta vähän yli seitsemän aamulla, on paikat aivan tupaten täynnä! Aamuyön kolea ilma on pikkuhiljaa väistymässä pilkistävän auringon kurkotellessa taivaanrannan takaa, iltapäivällä pystyy jo varmasti kävelemään lyhythihaisessa. Kevät on jo hurjaa vauhtia tulossa päälle! Näen paljon aikaisempien luokkien ratsastajia siviilivaatteissa, kuten myös uusia naamoja sekä heidän upeita ratsujaan. Osallistujalistaa vilkaistaessa meidän pitäisi päästä näkemään sellaisia nimiä kuin Dochas Misang ja Irene Raine, monelle kuuntelijalle varmasti helähtää korvaan hyvinkin tutulta. Eilen saatiin kuin ihmeen kaupalla mahdollisuus haastatella Skottisyntyistä Kitty Loopia, (käykää kuuntelemassa jos missasitte, koko haastattelu on täyttä kultaa) joten toivotaan että meillä kävisi yhtä hyvä tuuri myös tänään.
Niille kuuntelijoille jotka vinkkasivat Wiisteen kartanon historiasta, tahdon kiittää. Sukuriitoja, kunnianhimoisia lapsia, salasuhteita, kenties jopa murha… Tarina on tosiaan mielenkiintoinen enkä voi uskoa etten ole siitä aikaisemmin kuullut! Siksipä olenkin saanut sovittua vielä pienimuotoisen haastattelun Isabella Dammefjällan kanssa. Suuri mahdollisuus siis päästä paremmin sisään kartanon mystiseen historiaan.
Mutta siitä enemmän sitten sunnuntaina, ennen Hotel Luxin gaalaa. Katsotaan selvitäänkö edes sinne saakka. Nimittäin nyt haluaisinkin kääntää teidän kuuntelijoiden huomiot takaisin tähän hetkeen, sillä silmäni ovat jälleen löytäneet varsinaisen timantin. Hieman kauempana tienhaaralla näen nimittäin jo hyvin tutuiksi tulleita naamoja, tarkemmin kertoen, miesratsastajan suurella tummanruunikolla ja naisen suuriläsisellä ruunikolla. Tuo kullanruskea ruuna on yhdeksän vuotias puoliverinen, tosin tällä kertaa sillä näyttää kilpailevan muu kuin omistajansa. Viime kaudelta löytyy sijoituksia sekä Kalla Cupista että Seppele Cupsta, sekä myös huikea neljäs sija Pariisin SIM Dressage Weekiltä. Ruunan ratsastajalla on kaksi muuta aikaisempaa lähtöä uunituoreilla hevosillaan tämän viikon Youngster Cupissa, joten saa nähdä ottaako tämän päivän tulosjännitys otteen ennen Pikkumaljan lähtöä. Tämä on varmaan aika läpinäkyvä vihje, mutta mainittakoot että nainen omistaa oman kartanon yksityistalleineen Hangon saaristossa.
Tummahiuksisella miesratsastajalla on puolestaan hieman pienempi profiili mitä tulee kiinteistöjen omistukseen, mutta on hän vähintäänkin yhtä tunnettu kilparatsastajien maailmalla. Tuo tumma oranssinruskea ori on nimittäin noussut nopeasti kuuluisuuteen, eikä pelkästään erikoiselta rodultaan (jätän mainitsematta, olisi sama kuin sanoisin hevosen nimen ääneen). Sijoituksia löytyy IWJS:stä, Kalla Cupista, rankingvoitto Storywoodsin Dressage Cupista sekä tuoreeltaan huhtikuun alussa järjestetystä Aihojoen kevätfestivaaleilta. Orin suurin saavutus on kuitenkin ehdottomasti viime vuonna Suomessa järjestetty Power Jump -suurkilpailu, jossa ratsukko vei kutsuvierasluokan henkeäsalpaavassa suorituksessaan voiton ja sijoittuivat vielä arvokilpailuissakin seitsemänneksi.
Molemmat ovat siis hyvinkin tunnettuja nimiä kilparatsastajien piireissä, sekä koulu, este kuin kenttäpuolellakin. Kotitallin hyllyt ovat varmasti pullollaan erilaisia pokaaleja ja ruusukkeita. Joko tiedätte keistä oikein puhun?
No Sofia Kultasaari ja Nikolai Karevaarahan ne siinä ovat. Loikkaanpa tuohon puskan juurelle ottamaan teille myös kuvaa heistä, nyt kun kumpikaan ei ole vielä tietoisia vaarasta. Heillä näkyy olevan juttelutuokio menossa. Molemmat hymyilevät, joten päivän voisi olettaa lähteneen käyntiin hyvin. Karevaara ja Kultasaari ovatkin jo täysissä kisapukeissa, joskin Stormseekeriltä puuttuu satula. Sofian lähtö taitaakin olla vasta luokan loppupuolella, joten se varmasti selittää. Jaaa hymyä… Oho, Karevaaran Loge on selvästi ratsastajiaan tarkkaavaisempi, edes minä täällä kaukaisuudessa kameran takaa en välty oriin tarkoilta silmiltä.
Kas noin, nyt voitte myös te arvon kuuntelijat käydä katsomassa miltä “kulissien takaa” oikein näyttää tälle kaksikolle. Pakko myöntää, hevosten kiiltävät karvat ja ratsastajien uudenkarheat kisavaatteet saa heidät näyttämään kuin juuri mallitoimistosta poistuneilta… Oletteko samaa mieltä?
Hmm. ‘Voiko kilparatsastajista saada edes huonoja kuvia? #goodhairdayeveryday’ Haha, sanoppas muuta! Minullakin on syyni, miksi vietän enemmän aikaa kameran tällä puolen. ‘Jestas, hevoset on ihan miljoonan euron näkösiä! Mitäpä en tekisi jos pääsisin edes kerran elämässä istumaan tuollaisten selkään...’ Etkä varmasti ole ainoa, eiköhän se ole jokaisen meidänlaisen ‘normaalin’ hevoshullun märkä uni. Valitettavasti joudumme tyytymään näiden muutamien valokuvien kuolaamiseen. ‘Onko Nikolai sattumoisin sinkku…? o.o’ Jaa-a, en ole ihan täysin varma. Tuolla naamalla ihmettelisin kyllä kovasti. Tosin mikäli satut olemaan sitä kauniimpaa sukupuolta, niin onni jää kyllä lyhyeen, Karevaara on nimittäin tullut ulos kaapista jo varhain urallaan. Elämme surullista aikaa naiset.
‘Kunnia kuvaajalle, upeita kuvia <3’ Kiitos paljon! On tässä kertynyt kokemusta jo useampi vuosi, kiitos siitä teille kuuntelijoille että voin myös toteuttaa tätä intohimoa samalla podcastien rinnalla. ‘Löytyykö Johannalta kenties jotain inside juttua Karevaarasta? Menestyksekkäästä kisaurastaan huolimatta mies on onnistunut pysymään aikamoisena mysteerinä.’ Siinä olet kyllä täysin oikeassa. Olen nimittäin tehnyt hieman taustatutkimusta kilpailijoista ja jostain syystä hänen taustojaan tai perhesuhteitaan ei ole tuotu missään esille. Miehen ura näyttää muutenkin olevan vähän kuulopuheiden varassa kun mennään vuodesta 2017 taaksepäin. Olen kuullut että heille olisi käynyt pahempikin onnettomuus olympialaisissa ja että siitä parantuminen olisi ollut oma kamppailunsa. Pitää kyllä hattua nostaa jos näin on, nimittäin heitä nyt katsellessa ja viimevuotiset kilpailutulokset visusti mielessä pitäen, en olisi voinut arvatakaan.
Pitää pitää myös mielessä että Loge on jo 15-vuotias, eli viimeisimpiä kisavuosia viedään. Saa nähdä mitä Karevaara aikoo päättää sen suhteen. Harmihan se olisi jos mieskin jäisi hevosen kanssa eläkkeelle. Maailmasta löytyisi varmasti toinenkin kultakimpale jatkamaan menestystään vaikka Nikolai ja Logehan on aika ikoninen parivaljakko. Ja nyt kun asiaa miettii, niin ei taida olla hyvin yleistä yhden ratsastajan kisaavan yhdellä hevosella vuodesta toiseen. En usko edes kuulleeni että Karevaara olisi koskaan kilpaillut, saati omistanut toista hevosta. Pistää miettimään mitähän syitä sen takana on. Tuskin rahasta kiinni, sillä orin arvo pyörii tällä hetkellä sadoissa tuhansissa euroissa. Huhutaan että pelkästään tänä vuonna Loge olisi tuonut kotiin yli 70 000 euroa, ja me ollaan menossa vasta huhtikuussa Mieletön summa!
Eikä se ole vielä se uskomattomin facta tässä aiheessa. Puhumme siis orlovravurista, kyllä, ravurista, joka hyppii grand prix luokkia esteradoilla. Välillä mietin tietääkö Karevaara jotain mitä meille muille ei ole kerrottu. Mutta! Varmasti palaillaan näihin samoihin aiheisiin kun Nikolai ja Loge aloittavat oman suorituksensa kouluradalla. Tarkkakorvaiset saattavatkin kuulla taustalta kuulutuksen Pikkumaljan alkamisesta, eikä me todellakaan haluta missata sitä. Tämä kuva oli vasta ensimakua teille. Odottakaas vain kun pääsen räpsimään kuvia kouluradalta. Käykää siis hörppäämässä vettä tai jaloittelemassa ulkona, sillä kohta päästään viimein jännittämään tämän päivän suorituksia. Stay tuned!”
Sormeni liitävät mustien ja valkoisten koskettimien yllä pehmeästi, mutta hädin tuskin niitä koskettaen. Huone täyttyy kuitenkin kauniin hiljaisista soinnuista, jotka jatkavat sointumistaan aina siihen asti kunnes jalkani paino katoaa hetkeksi pedaalilta.
Tuijotan suoraan koskettimiin niitä kuitenkaan näkemättä. Sormillani ei ole mitään ongelmaa tanssia niiden päällä virheettömästi, vuosien ja vuosien harjoitusten ansiosta. Pianon soittaminen onkin aina ollut tapa päästä karkuun nykyhetkestä. Ja niin myös nytkin, kun ajatukseni laukkaavat kisaa sointujen kanssa.
Viikon varrella tapahtuneet epäonnistumiset Logen kanssa on ollut minulle emotionaalisesti hyvin raskasta. Sillä, etten pysty vieläkään istumaan Logen selässä viittä minuuttia pidempään on ollut aivan brutaali vaikutus mielenterveydelleni. Aikaisemmin hain turvaa lasinpohjalta, eikä viime aikoina sekään tunnu enää riittävän. Joidenkin mielestä se taisi olla hyväkin asia.
Kaikki tuo viikon aikana pakkautunut paha olo purkautuu kuitenkin mielestäni kauniiden sointujen helähtäessä tärykalvollani, kuin pilaantunutta mieltä puhdistaen. Kappale ei ole vaikea eikä omakeksimä, mutta hyräilen sitä silti ajoittain kuin varmistaakseni sointujen täsmäävän.
Ja kun olen viimein saanut purkaa viimeisetkin turhautumisen ja epäonnistumisen rippeet mielestäni, jäljelle jää vain syvä suru ja avuttomuuden tunne. Se välittyy soitossani voimattomana, venyttäen jokaista surullista nuottia äärimmilleen. Samalla mieleni rekisteröi toisen henkilön samaisessa huoneessa, joten en säpsähdä tai panikoi, kun tunnen lämpimän kämmenen koskettavan oikeaa olkapäätäni ja kuulen pehmeän matalan kuiskauksen samalla, kun sormeni lakkaavat tanssimasta koskettimilla.
“...hei”
“Hei!” Harkkamaneesissa kajahtava huuto saa minut palaamaan takaisin nykyhetkeen säpsähtäen. Samalla sointujen hiljainen hyräily katkeaa kuin seinään. Muisto oli onnistunut viemään minut niin syvälle ajatuksiini että olen aivan hämilläni äkillisestä keskeytyksestä ja löydänkin itseni seisomasta keskeltä verryttelykentän kaviouraa täysin mitäänsanomattomana. Maneesin oven avannut mies näkyy jääneen hetkeksi seisomaan paikoilleen kuin prosessoidakseen näkemäänsä, mutta sanookin lopulta sen mitä oli tullut alunperin sanomaan, joskin edelleen hieman kummaksuen, “Sun vuoros on viidentoista minuutin päästä”, ja katoaa sitten ovesta ulos.
Tunnen pienen punan nousevan luvatta naamalleni. En ole tottunut kyseiseen reaktioon, joten käteni päätyvät refleksinomaisesti hieraisemaan väsyneitä silmiäni peitelläkseen sen. Huomaan samalla kuinka pieni vapina on tarttunut niihin muiston hälvenemisen myötä. Edes käsien puristaminen nyrkkiin ei saa sitä loppumaan, vaikka tiedänhän minä sen jo valmiiksi. Huokaisen siis syvään uudelleen ja annan Logelle viimein uuden liikkumiskäskyn. Koitan samalla saada kireät lihakseni rentoutumaan. Tunnen pientä jomotusta syvällä oikeassa olkapäässäni. Kipu tuntuu niin aidolta että joskus on mahdotonta uskoa sen olevan vain mieleni tuotosta.
Loge liikahtaa laiskanomaisesti eteenpäin tyhjällä kentällä. Sen silmät taisivat ehtiä jo lurpahtamaan sillä aikaa kun olin oman pääni sisällä. Aikaisempi muisto vielä tuoreesti mielessäni, vilkaisen kiireesti rannekelloa asettaakseni mentaalisen hälytyksen viidentoista minuutin päähän, jonka toivon riittävän jo nyt laiminlyötyyn alkulämmittelyyn. Kerään ohjat takaisin edelleen vapiseviin käsiin ja korjaan ryhtini kuntoon. Loge vastaa oitis muuttuneeseen kehonkieleeni polkemalla aktiivisemmin kavionuraa syvällä allaan.
Mutta kun aloitamme toista kierrosta myötäpäivään, huomaan ajatusteni karkaavan jälleen sinne minne ei pitäisi. Eikä siihen auta avotaivutukset, harjoituslaukat tai lisätyt ravit. Loge kummeksuu huolimatonta ratsastustani ja alkaa oitis leikkaamaan kulmissa kun kyseinen virhe jää minulta korjaamatta heti ensimmäisellä kerralla. Ja toisella ja vielä kolmannellakin.
Vilkaisen kelloa. Viisarit sanovat kymmenen minuuttia. Yritän pitää keskittymistäni yllä tehtävissä, joten teen pari ympyrää ja lähden kokeilemaan sulkutaivutusta oikealle. Mieleni ei ole kuitenkaan vieläkään mukana, joten joudun luovuttamaan kolmannen pieleen menneen yrityksen jälkeen. Luovuttaminen ei tietenkään tee minulle hyvää, mutta Logen häntä on alkanut piiskaamaan turhautuneena jokaisesta virheestäni, että näen paremmaksi olla ärsyttämättä oria enempää näin lähellä ennen varsinaista kisaohjelmaa.
Ja lopulta näen paremmaksi vain päättää koko lämmittelyhetkikin lyhyeen ennen kuin paskanmaku tarttuu suuhuni liiaksi kiinni. Hyppään siis Logen selästä alas ja taputan sen kaulaa anteeksipyytäväisesti. Ori narskuttaa kuolaimiaan eikä sekään näytä yhtään tyytyväiseltä suoritukseemme. Se ei myöskään tarjoa minulle tavanomaista tuttavallista olemustaan joka lämmittäisi oitis mieleni, vaan protestoi hiljaa epäpätevälle käytökselleni minua lainkaan huomioiden.
Logen välinpitämätön käytös saa mieleni kipinöimään oriita kohtaan keljusti, vaikka syvällä sisimmässä tiedänkin sen olevan vain tekosyy omalle epäonnistuneelle ratsastukselleni. Oliko se sitten tuon mukavanikävän muiston, huonosti nukuttujen öiden vai tärisevien käsien ja pakottavan olkapään syytä, en tiedä ollenkaan. Joka tapauksessa vihaan itseäni astetta enemmän kun nykäisen orin liikkeelle hieman liian kovakouraisesti.
Toivon että nämä muutamat kymmenet askeleet isolle maneesille olisi tarpeeksi selvittämään ajatukseni ennen vuoroani. Maneesi ei kuitenkaan ole kaukana, joten löydän itseni seisomasta sen päätyovella rannekelloni näyttäessä kuutta minuuttia lämmittelyaikaa jäljellä. Kurkkaan maneesin ovien raosta kentällä työskentelevää ratsukkoa, Sofiaa ja hänen mustaa grande-tammaansa. Heidän suorituksensa näyttää olevan aivan toista luokkaa verrattuna omaan lämmittelykierrokseeni, mikä alentaa mielialaani entisestään.
Katseeni kaartaa ratsukon huippusuorituksesta omaan ratsuuni, jonka korvat ja katse on puolestaan suuntautunut ulkostadionilla lämmitteleviin ratsukoihin. Kenelläkään ei näytä olevan ongelmaa omien suoritustensa kanssa. Pohdin mielessäni, toivoisiko Loge juuri nyt olevansa jonkun pätevämmän ratsastajan kanssa, joka ei päästäisi omia ongelmiaan esiintymään suorituksissaan ja syyttäisi siitä sitten hevostaan. Mutta ravistankin päätäni ikävistä ajatuksista ja lakaisen ne oitis maton alle samalla sekunnilla kun ne juolahtavat mieleeni.
Tämän päivän peli on jo menetetty, tiedän sen valmiiksi. Toivon vain, että huomisten esteluokkien ilmapiirimuutos on tarpeeksi napsauttamaan kilpailijaluontoisen mentaliteettini aktiiviseksi ennen esteiden pääluokkaa.
Tiistai 15. maaliskuuta
“Onhan nyt kaikki varmasti kyydissä? En halua kuulla lentokentällä kuinka jommankumman kisatakki on jäänyt matkasta, tai että olit ottanut vahingossa Manun koulusatulan mukaan, Rosa.” Lennartin hyväntahtoinen huikkaus kuuluu juuri ja juuri auton moottorin tyhjäkäynnin alta miehen seisoessa raotetun oven välissä, toinen jalka sisällä jo lähtövalmiina. En kuule Rosabellan vastausta tarkalleen mutta tiedän hänen vastaavan miehelle yhtä nasevasti takaisin. Ilmapiiri on rento ja positiivinen, ja tuo tuttu reissuhuuma on selvästi ottanut meistä kaikista vallan.
Trailerissa Loge ja Manu seisovat kiltisti vierekkäin. Loge mutustelee suullistaan heinää tyytyväisenä ja hymyilen, kun Manu kurottaa varastamaan muutaman tupon putoavia heinänkorsia sen suusta. Samassa tarhassa oleileminen on tehnyt niistä hyvät kaverukset, joten oriin matkaseura ei olisi voinut olla yhtään parempi.
Tarkistan, että vesi- ja ruoka-astiat ovat täynnä, ja että molempien hevosten loimet ja jalkasuojat ovat varmasti paikoillaan. Lopuksi katson silmämääräisesti kaiken olevan yleisilmeeltään kunnossa, ja kun mikään ei varsinaisesti varasta huomiotani, annan Logelle muutaman taputuksen ja suljen trailerin takaluukun perässäni. Käyn läpi mentaalisen tarkistuslistani kävellessäni autolle, jossa Lennart ja Rosabella ovat vaihtamassa keskenään hyväntuulisia sanoja. Mies kääntyy puoleeni silmät vielä naurusta pilkehtien. “Kaikki kohdallaan?”
Nyökkään hymähtäen, heitän aviaattorit silmilleni ja hyppään omalle paikalleni takapenkille istumaan. Kaksi muuta seuraa mallia perässäni.
Hangosta Helsinki-Vantaa lentokentälle on onneksi olemattoman lyhyt matka, eikä lento Englantiinkaan tule viemään kuin kaksi tuntia. Halusimme kuitenkin varata yhden päivän ekstraa siltä varalta, jos Manu näyttäisikin tarvitsevan enemmän kuin yhden päivän matkasta toipumiseen. Ei tämä heidän ensimmäinen ulkomaankilpailunsa ole, mutta Manun ollessa vielä niin nuori, ei koskaan voisi olla liian varovainen. Varsinkin kun heidän lähtönsä sattuu olemaan kisaviikonlopun ensimmäisenä päivänä, ensimmäisessä luokassa.
“Joko osallistujalistat on julkistettu? Näettekö lähtönumerot?” Lennart kysyy napsauttaessaan suuntavilkut päälle ja odottaessaan sopivaa väliä autojen huristellessa Täktomintietä ohitsemme. Vilkaisen etupenkillä istuvaa Rosaa onko hänen päätelaitteessaan IJS:n virallisia sivuja auki, mutta nainen kirjoittaakin parhaillaan viestiä whatsappiin, joten siirrän nopeasti katseeni ja kaivan laukustani oman tabletin esiin. Sivujen avaaminen ei kestä pitkään, olen nimittäin kirjanmerkannut kyseiset sivut jo heti kutsukirjeen julkistamisesta. “Osallistujalistoja on päivitelty, mutta deadline on vasta huomenna.” Vastaan, kun rullaan pitkää nimilistaa luokka luokalta.
Rosabella naksauttaa huvittuneena kielellään. “Kukahan enää näin myöhään olisi muka osallistumassa. Me kunnolliset kilpaillaan kuka saa kirjattua nimensä listoille ensimmäisenä. Sivut oli ihan tukossa kutsun julkaisuaikaan muutenkin.” En näe tarvetta vastata, koska niinhän se yleensä menee. ISJS:n julkaisun jälkeen jopa meidän Kultasaaren tallilla oli alkanut käydä aika kova hälske, kun aihe kävi vähintäänkin jokaisen tallilaisen ja heidän isoäitinsä suissa. Vaikka meiltä ei ollut loppujen lopuksi ottanut kisoihin osaa kuin minä ja Rosabella, oli kisahypetys tarttunut miltei jokaiseen Kultasaarelaiseen. Maneesikin oli ollut hyvin aktiivisessa käytössä jo kuukauden verran, minkä aikana oltiin katsottu paremmaksi jättää rakennetut esteet paikoilleen, kuin alkaa siivoamaan niitä päivittäin poiskaan.
Lennart lupautui lähtemään meille kuskiksi, kun kenttäratsastajana hän ei itse aikonut ottaa kisoihin osaa. Suuri osa Kultasaaren porukastakin oli päättänyt lähteä mieluummin Lappiin Warepian hankilaukkoihin kuin Englantiin kansainvälisiin estekisoihin. Ravistan päätäni ajatuksissani. En tulisi koskaan ymmärtämään heidän prioriteettejaan.
“Voihan se olla jonkun taktiikkakin,” Lennart huikkaa lopulta vastaukseksi, “siis olla kertomatta pahimmille vastustajilleen minkä hevosen kanssa aikoo osallistua. Tai että aikoo osallistua ylipäätänsä. Vihollisten pasmat menee sekaisin kun he eivät ehdi mentaalisesti valmistautua niin suureen yllätykseen.”
Kuuntelen vain toisella korvalla kuinka Rosa naurahtaa ja vastaa jotain ‘Taitaa monelle olla se ja sama kuka siellä tulee olemaan heitä vastassa’ -luokkaa. Sen sijaan selailen satojen nimien listaa, joista moni soi korvaani hyvinkin tutuilta. “Täällä on paljon tunnettuja nimiä. Billy Center, Alex Kristensen, Sylvi Sundberg, Aifric Flockhart, Juuso Sherman- “
“Zéphyrine Wright?” Lennart keskeyttää. “En pistäisi pahitteeksi jos nähtäisiin taas after ridella.”
Hykertelen ja pyöräytän silmiäni Lennartin vastaukselle, ja niin kuulen myös Rosankin tekevän. “Zéphyrine löytää kyllä varmasti parempaakin seuraa.” Nainen sanoo kiusoittelevasti vielä perään, johon Lennart vastaa, “Eipäs olla mustasukkaisia.” Näen silmäkulmasta kuinka Rosabella vilauttaa kuskillemme vasemmankäden vihkisormustaan. Lennart lukitseekin sitten katseensa taustapeilin kautta minuun ja iskee flirttimielessä silmää. Kohotan kulmakarvojani ja virnistän takaisin, ja käännän sen jälkeen katseeni takaisin tablettiin.
Annan etupenkkiläisten rentomielisen sananheittelyn jäädä taustameluksi kun syvennyn jälleen omiin ajatuksiini. Meillä on Logen kanssa ollut vähän nihkeämpi alkukausi, sillä pystyn laskemaan sijoittautumiset yhden käden sormilla. Tiedän kuitenkin olla ottamatta asiasta kummoisempaa stressiä. Treenit, harjoitukset ja valmennukset ovat sujuneet hyvin, ja moraalinikin on pysynyt yllättävän korkealla. Toiselle sijalle yltäminen edellisissä IWJS:n kisoissa valaa myös kummasti itseluottamusta minuun ja meidän kykyihimme. Vaikka vastus on jälleen äärimmäisen kova, kuten kansainvälisissä kisoissa yleensä, voin kuitenkin kääntää katseeni ohi vilahtaviin maisemiin rauhallisin ja luottavaisin mielin.
Perjantai 18. maaliskuuta
Sivelen suihkun jäljiltä märät hiukseni kuosiin ja tarkistan lopuksi peilistä olevani jotakuinkin edustuskunnossa. Katseeseeni vastaa ryhdikäs, teräväkatseinen mies mustissa ratsastushousuissa ja beigenvihreässä ratsastustakissa. Nyökkään hyväksyvästi. Tarjoan peilikuvalleni vielä viimeisen maltillisen virneen ennen kuin nappaan jodhpurit jalkaani ja poistun hotellihuoneesta. Punainen kisatakki jää naulakkoon odottamaan vielä pariksi päivää vuoroaan.
Koska osallistumme Logen kanssa yleensä vain estekisojen varsinaisiin pääluokkiin, jää meille aina muutama päivä aikaa katsastaa vähän vastuksia, vetää muutama treeni- tai hölläilyhetkiä tilanteesta riippuen sekä hioa vielä viime hetken strategioita. Tämän päivän aktiviteetiksi olen suunnitellut vähän rennompaa metsälenkkiä Sevenoaksin ympäristössä, sillä en halua Logen rasittuvan turhaan kun lentomatkasta on kulunut vasta kaksi päivää. Sitä ennen käyn kuitenkin katsomassa kisojen ensimmäisiä luokkia jossa Rosabella ratsastaa sekä tietenkin piipahtamassa itse kisojen avajaisissa.
Rosa ja Lennart ovat hotellin aulassa jo minua odottamassa, joista mies on erityisen silmiinpistävä tyylitellyllä ulkomuodollaan. Nyökkään heille tervehdykseksi ja vaihdamme pikaiset aamukuulumiset ennen kuin suuntaan ulko-ovelle. Kaksikko seuraa pienellä viiveellä perässäni.
Hotelli, jonka olemme etukäteen varanneet Sevenoaksin kaupungista ei ole kaukana itse kilpailupaikasta. Päätämme kuitenkin ottaa taksin jottei aikaa mene ihan hukkaan kävelemiseen, vaikka Lennart huikkaakin ettei haittaisi vaikka Rosa saisikin vähän lämmiteltyä ja venyteltyä jalkojaan. Kuta lähemmäksi Stall Green Magea tulemme, sen enempi hevosalan harrastajat alkavat olemaan osana katukuvaa. Liikenne on vilkasta; edessämme huristelee ainakin neljä autoa ja jalkakäytävällä kävelee letkanaan porukkaa. En ole lainkaan yllättynyt Spring Show:n tapaisten kansainvälisten kisojen vetävän paikalle näinkin paljon porukkaa.
Nappaan laukusta tabletin katsoakseni päivän aikatauluja vielä kertaalleen. Ensimmäinen luokka on sijoiteltu alkamaan vasta parin tunnin päästä jotta avajaisiin, kisavalmistumisiin ja ratoihin tutustumisiin jäisi osallistujilta kosolti aikaa. Minua kiinnostaa henkilökohtaisesti enemmän tuo iltapäivällä järjestettävä 150cm luokka, johon on ilmoittautunut mukaan kourallinen samoja ratsukoita kuin tapahtuman pääluokkaan. “Avajaisiin on vielä aikaa, tahdotaanko käydä tutustumassa rataan nyt vai jätetäänkö myöhemmälle?” Kysyn mietteliäästi seuralaisiltani.
Olen hiljaa tyytyväinen, kun vastaus on yhtenäinen minunkin mielipiteen kanssa; käydään heti katsomassa rataa. Ratasuunnittelija Jerry Gastrellkin on esittelyn mukaan paikalla vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin. Niinpä kun taksi käy tiputtamassa meidät pitkän pihatienpäätteeksi tallin parkkipaikalle, suuntaamme oitis maneesia kohti. Olen porukkamme kärjessä näyttämässä suuntaa, Winter show vielä visusti tuoreessa muistissani.
Pieni ihaileva hengähdys pääsee Rosabellan suusta kun eteemme aukeaa näkymä komealle maneesirakennukselle. Muistan itsekin reagoineeni varsin samalla tavalla ensimmäisen kerran talvella sen nähdessäni. Kirkas aurinko heittää heijastuksia maneesin isosta lasiseinästä suoraan meitä kohti eikä päiväkään voisi olla enää kauniimpi. “Vau! Tuollako me pääsemme ratsastamaan?” Nainen ottaa muutaman harppovan askeleen aivan lasisen seinän viereen ja kurkistaa ihailevasti sisälle. Onneksi hän on tarpeeksi tahdikas pitääkseen sormensa ja nenänsä lasiseinästä erossa.
Hölkkäämme Lennartin kanssa uteliaina Rosan vierelle. Kun kurkkaamme lasiseinän takaa sisälle maneesiin, joudun minäkin hillitsemään itseni jotten päästäisi pientä voihkaisua ihastuksissani ääneen. Kentälle on nimittäin aseteltu suuria, toinen toistaan värikkäämpiä esteitä, joista tapahtuman teema ‘kevät’ hyppii aivan silmille. Aurinko heittää radalle kirkkaita valokeiloja maneesin katolle sijoitetuista isoista ikkunoista ja saa kentän näyttämään miltei taianomaiselta. Vaaleanpunainen hiekka ei auta asiaa.
Laitan nopeasti merkille kuinka Gastrell on rakentanut radasta jälleen teknisesti hyvin vaativan; paljon pystyjä, haastavia reittejä sekä nopeita ratkaisuja. Kilpailijat joutuvat ehdottomasti pohtimaan reittivalintojaan, sillä maksimiaika ei millään riittäisi ratsastaa reittejä normaalisti. Näin nopeasti vilkaistuna joutuisimme hyppäämään vinossa useamman kuin yhden esteen.
“Tämä kolmoissarja tulee karsimaan roppakaupalla porukkaa.” Lennart pistää ääneen merkille ja käännämme Rosan kanssa huomiomme oitis meitä lähimpänä oleviin ruskeanvihreisiin esteisiin. Esteet on merkitty numeroin 11 - 13. Nyökkään myöntyvästi, mutta oma huomioni kiinnittyy enemmän radan keskiosuuteen. “Tuo käännös ennen viidennettä estettä tulee olemaan myös vaikea.”
Rosabellan huomio on sen sijaan aivan muualla. “Oih, entä näettekö tuon esteen keskellä?” Ei ole vaikea arvata mitä estettä naisen sormi osoittaa. Katseemme kääntyy oitis kentän keskelle pystytettyyn sinisen, punaisen ja violetin väriskaalan omaavaan röpelöiseen kukkaesteeseen, joka on kiistämättä koko radan kruunujalokivi. En tiedä olenko koskaan nähnyt visuaalisesti kauniimpaa rataa.
Jerry Gastrell on varmasti hyvinkin ylpeä luomuksestaan.
Päästän pienen naurahduksen ääneen, enkä tiedä onko se peräisin kisajännityksestä vai suunnattu Rosabellan eriävälle huomautukselle. Kun vilkaisen seuralaisiani päin, näen heidänkin hymyilevän yhtä eloisasti ja tiedän etten ole ainut, joka palaa jo halusta päästä kokemaan radan selästä käsin. “Mennäänkö tutustumaan lähemmin?” Kysyn avatessani lasiovea, vaikka tiedänkin vastauksen jo valmiiksi. Rosabellan ja Lennartin ilmeet ei jätä tilaa arvailulle.
Erobringen av ildsjelen, The great conquest of the fiery soul tai paikallisille kilparatsastajille ihan vain Helmikuu oli tapahtuma, jonka aivan jokainen hevosalan osaaja oli taatusti laittanut merkille kalenteriinsa vähintään punaisten ympyröiden ja huutomerkkien kera. Tapahtuman pystyi miltei rinnastamaan Power Jumpin tapaisiin arvokisoihin, jos se olisi ollut tietyn maan sisäinen ja estekisojen sijaan kilpailtaisiinkin kenttäratsastuksen merkeissä.
Okei, ehkei ihan niin suurehko juttu mutta sen verta suuri, että suurimmalle osalle Norjan kisaratsastajista se oli kauden päätapahtuma.
Ja niin se oli luonnollisesti myös minulle ja Logelle aina siitä lähtien, kun pilotin hommat oli meidät tänne Norjan vuoristoille sijoittaneet. Jouduin polttamaan tulevan kesän ei-vielä-ansaittuja vapaapäiviäkin, jotta pystyin pitämään viikon töistä vapaana. Eihän sitä hyvällä katsottu mutta minkäs teet.
Maanantai, viikon ensimmäinen kisapäivä oli viimein täällä, eikä mikään saisi herpaannuttaa keskittymistäni. Loge oli tavanomainen uljas itsensä seisoessaan hiljaa kisakarsinassaan ja odotellessaan kärsivällisesti kun heittelin tuliteriä varusteita sen niskaan. Uuden nahan tuoksua oli vaikea olla huomaamatta ja se valtasikin nopeasti koko karsinan. Oliko parempaa hajua olemassa? Kiristin satulavyön muutaman reiän vajaaksi sekä asetin suitset oriin päähän niin, ettei jouhikaan sen harjassa sojottanut väärään suuntaan. Lopulta peruutin muutaman askeleen ihaillakseni lopputulosta.
Vau, valehtelematta. Loge näytti aivan kuninkaallisesta; kaviot säihkyivät vahauksen jäljiltä, karva kiilsi ja sai jokaisen oranssin, ruskean ja mustan sävyn hehkumaan kekälemäisenä, harja oli leikattu armeijatyyliin sekä sentintarkkaan pituuteen ja laitettu sitten nutturalle, ja koristeena kakun päällä nuo mustat varusteet hopeisilla soljilla kimaltelivat kuin timantit kellokaupassa konsanaan. Mitä sitten vaikka ne olikin ahmaissut suuren osan edellisen kuun palkastani?
Sekä unohtamatta sitä tärkeintä, oriin silmät pilkahtelivat hyvin, hyvin tuttuun tapaan, kuten usein ennen kisoja.
Hymyilin itsevarmasti, sillä kuinka en olisi voinut? Jokainen vastaantuleva olisi pystynyt näkemään katsomattakin että olimme molemmat huippukunnossa. Loge oli jopa saanut itseensä lisää lihasmassaa vaikken uskonut sen olleen edes mahdollista. Olinko inasen kateellinen hevoseni kyvylle hankkia näkyvää lihasta? Ehdottomasti. Onneksi minun lihasmäärällä ei ollut vaikutusta sijoituksiin, kun ratsastuksen muut osa-alueet oli visusti hanskassa.
Tänään voittaisimme, olin aivan varma. Ja kisaviikon lopuksi pääsisin taatusti asettamaan taas uuden kiiltävän voittopokaalin jo valmiiksi notkuvalle palkintohyllylle. Liioittelinko? Ehkä vähän. Mutta pääasia pysyi samana: pääsisin viimein-
“Well would you look at that!”
Lihakseni jännittyivät ja niskakarvani nousivat oitis pystyyn tuon jo hyvin tutuksi käyneen äänen kuullessani. Kirosin ajoitusta. Jos vielä hetki sitten olin vakaasti uskonut ettei mikään voisi pilata päiväämme, niin nyt tiesin varmaksi ettei harmailta hiuksilta vältyttäisi. Olin kahden vaiheilla olisiko parempi jos vain jättäisin miehen kokonaan huomioimatta, mutta-
“Didn’t see you at Trondheim last month, thought maybe you got some sense knocked into you.”
- sitten hän heittäisi ilmaan jotain tuollaista. Eikä minun tarvinnut kääntyä hänen puoleensa tietääkseni miehen naamalla komeilevan hänen nimikkovirneensä. “Eirik,” pihahdin kiristettyjen hampaiden välistä, ääneni mahdollisimman kuivana ja naamani sitäkin happamampana. Mutta mies vain naurahti huvittuneena. “Relax man! You should save that wonderful expression of yours till the awards ceremony, where I will be receiving my gold medal once again. Such a waste showing it here where only I can see it.”
Onpa sinulla otsaa! Meinasin jo tiuskaista ääneen, vielä muutama säie pitämässä murenevaa itsehillintääni paikoillaan. Miksi olin asiasta aina yhtä yllättynyt kun tiesin jo ajanlaskun alusta Eirikin olevan aikamoinen kusipää?
“Oh, I thought forehead veins bulge only in comics.”
Ja se oli menoa sitten. “You are one son of a bitch Eirik, you know that? If only we saw a tiny bit of that determination in the arenas, you might have been able to reach success a long time ago!” Ääneni voimistui ja kaikui vihamielisesti pitkin tallikäytävää, mutta tuskin huomasin sitä.
“What do you mean?” Eirikin naamalla vilahti epäilyksen varjo ennen kuin hän ehti korjata virheensä. Tiesin osuneeni arkaan paikkaan. Mies kurtisti kulmakarvojaan yrittäen pohtia mitä olinkaan nähnyt hänen urassaan mitä hän ei itse ollut huomannut. “We have been straight killing it this season.”
“Oh? Like at Arasalo’s training weekend? ‘Killing it’ for sure.” Naurahdin empimättä. Ei ollut harvinaistakaan että osallistuimme molemmat usein samoille valmennusviikoille ympäri vuotta, eikä ollut harvinaista sekään, että noina päivinä olimme toistemme kurkuissa enemmän kuin erillään. Viimekertainen oli ollut ehdottomasti mieleenpainuvin, sillä Eirik ei ollut ainoastaan möhlinyt koulukiemuroitaan, vaan onnistunut polttamaan Aavan päreet totaalisesti kömpelöllä lopputuloksellaan.
Hän oli jopa tipahtanut satulastakin samaisena päivänä. Koulukentällä. Siinäpä oli ollut nauramista viikoiksi. Muisto sai minut nytkin virnuilemaan.
Eirikiä ei sen sijaan muisto huvittanut, sillä hän heitti minulle likaisen ilmeen kuin tapahtunut olisi ollut minun syytäni. Ehkä olinkin onnistunut noitumaan heidät pistävillä katseillani ja ikävillä ajatuksillani? I wish.
Eirik avasi pian suunsa vastatakseen takaisin. “We all have our shitty days. Besides, we can outplay you two with our eyes closed any given day.”
“Not with those pirouettes you won't.”
Näin selkeästi kuinka miehen naama punehtui joko suuttumuksesta tai muiston tuomasta häpeästä. Kumpi tahansa oli kuitenkin voitto minulle. Tai niin ainakin luulin ennen kuin hänen itsehillintänsä petti ja hän alkoi ampumaan ohjuksia. “At least we CAN do pirouettes since Kjæreste’s carcass ain’t two miles long!”
Sanat iskivät miekan lailla ja jätti minut aukomaan suutani. Silmäni liikahti automaattisesti vastakkaiseen karsinaan, jossa sysimusta puoliverinen seisoi hiljaa ja liikahtamatta. Miten en ollut edes hoksannut koko hevosta? Yleensä ori oli varsinainen katseenkääntäjä, tilanteessa kuin tilanteessa. Sillä oli näyttävät liikkeet koulukentillä, pelkäämätön katse maastoesteillä ja hyppyvoimaa rataesteille vaikka muille jakaa. En koskaan myöntäisi kellekään, saati itselleni, mutta joinakin harmaina päivinä mietin, olisiko urani edistynyt pidemmälle jos allani olisikin hänenlainen puoliveri lämminverisen ravihevosen sijaan. Kaipa sitä kateudeksi myös kutsuttiin.
Logella oli nimittäin ongelmansa, nimenomaa ravureille tyypillisen pitkän ruumiin takia. Niinkin yksinkertainen juttu kuin lisätty ravi tuntui useimmiten aivan mahdottomalta saavuttaa, ja jouduinkin monesti harjoittelemaan niitä päivänselviä asioita sillä aikaa kun muut jatkoivat omia harjoituksiaan askeleen pidemmälle.
Se jos mikä turhautti minua aivan saakelisti.
Käteni puristi toista rannettani varsin kipeästi, mutta se sai minut palaamaan takaisin nykyhetkeen ja älyämään, että minun pitäisi vastata tuohon nyt edes jotain. Muuten hän huomaisi sanojen todella iskeneen kipeästi. Niinpä koetin kaivaa mieleni syövereistä edes jonkun nasevan vastauksen, vaikka korvissa kaikuikin miehen ikävät sanat toistamiseen. Lopulta mutisen en-ollenkaan uskottavasti, “Did you call your horse a damn corpse just now?”
Eirik onnistui avaamaan suunsa ennen kuin ehdin edes lausettani lopettaa.
“You know what? This is pointless. Since your head seems to be full of nothing, how about we settle this at the courses? You might even have a chance at showjumping on Wednesday, I’ll give you that. But Kjæreste and I have done some work on our pirouettes and will absolutely destroy you today.”
Nostin katseeni takaisin käytävälle, jossa Eirikin terävän ruskeat silmät katsoivat takaisin haastavan ylimielisesti. Voitonnälkäinen liekki roihahti oitis sisälläni haasteesta. Virnistin uhmakkaasti takaisin, äsköinen keskustelu jo nopeasti unohdettuna, tuntien jälleen aikaisempaa itsevarmuutta, sillä pystyin jo näkemään sieluni silmin kuinka kiitäisimme tulevat koulu-, maasto ja esteradat läpi puhtaasti ja nopeasti. Jotain mihin Eirik ja hänen puoliverinsä ei takuulla pystyisi edes silmät auki.
“Bring it on!”
Loge ja Nikolai törmäsivät Kultsasaaren kisoissa samaisen järven rannalla myös uusiin tuttavuuksiin Koivulan Sirkkaan ja hänen kauniin mustaan tammaansa Theodora Sheeniin. Psst, Loge taisi olla vähän pihkassa...
Kuvasta kiitos © Lithy! VRL-07127
Maanantai 1. joulukuuta
Joulukuu oli virallisesti polkaistu käyntiin. Asia, mikä valtasi ajatuksiani päivä päivältä enemmän, enkä tiedä aiheuttiko se minussa enemmän stressiä vai huojennuksen tuntua. Jälleen yksi kisakausi oli lopuillaan vaikka vannoinkin, ettei kauden ensimmäisistä kisoista tuntunut kuluneen kuukauttakaan. Vuodet vain vilahtivat ohitse kuta vanhemmaksi elin.
Moni kilparatsastaja oli varmasti jo heittämässä kisavarusteitaan naulakkoon ja suunnittelemassa ansaittuja lomiaan ennen uuden kausirumban aloittamista, mutta minä olinkin täytellyt kalenterini pullolleen treenitunteja. Tänään, nytkin, seitsemältä aamulla, vedin raidallisia puomeja perässäni Kultasaaren maneesin poikki asetellen ne sentintarkasti ennalta määrättyihin paikkoihin, sillä juuri nyt ei meillä ollut varaa virheisiin.
Edellinen viikko oli tullut vietettyä varsin masentuneena; viimeaikaiset kilpailut eivät olleet menneet lähimainkaan putkeen, treenit tuntuivat mieluummin nostavan ilmi uusia ongelmia kuin korjaavan aikaisempia ja minusta tuntui, että jokainen pienikin vastaisku polki minua yhä syvemmälle kuoppaan.
Perjantai olikin mennyt baarissa istuessa lasillisella, toivoen, että murheet häviäisivät yhtä nopeaa kuin eteen asetetut lasilliset hävisivät. Lauantaina pohdin omia elämänvalintoja kovassa darrassa, vannoen etten enää ikinä. Illalla kilahti puhelimeen muistutusviesti seuraavista suurkisoista briteissä, enkä sitten tarvinnutkaan enää muita syitä olla ottamatta itseäni niskasta kiinni ja päättää lopultakin tehdä asialle jotain. Ja sunnuntai? No se meni kovassa taustatutkimustöissä ja ratasuunnitteluissa, kynä ja viivain kummassakin kädessä, ja kasa rutistettuja papereita roskalaatikossa.
Sillä kun oikeasti päätin tehdä jotain, niin en kyllä hemmetissä ollut sitä puolitiehen jättämässä. Jopa kansainvälisesti tunnettu ratasuunnittelija Jerry Gastrell olisi varmasti ollut ylpeä luomuksestani, jos sen nyt näkisi.
Kun viimeinen este nousi lopulta omalle paikalleen, pääsin viimein kentän laidalle silmäilemään loihtimaa rataani hieman hikisenä, mutta itseeni yllättävän tyytyväisenä, sillä vaikka taskuun rypistynyt suunnitelmakuva olikin tunteja ja tunteja vieneen tarkkaan laskelmoidun suunnitelman tuotos, oli minulla ollut omat epäilykseni. Jerry Gastrellin radat eivät olleet minulle henkilökohtaisesti ennestään tuttuja, mutta hanakan taustatutkimuksen jälkeen olin päässyt lopulta sellaiseen johtopäätökseen, että raskaiden yhdistelmäesteiden sijaan Winter Jumping Show:ssa tultaisiinkin suosimaan kykyä tulkita radan teknistä puolta.
Niinpä harjoitusrata edessäni sisälsikin ennennäkemättömän paljon tiukkoja kurveja, hankalia reittejä ja sentintarkkoja etäisyyksiä.
Olin jättänyt Logen odottelemaan kentän reunalle rakennustyön ajaksi, sillä kuten olinkin aikaisemmin arvellut, ihan paloin halusta päästä jo liikkeelle. Ori puolestaan nuokkui paikoillaan unisena eikä selvästikään jakanut innostustani edes ajatuksen tasolla. Noh, kunhan pääsemme alkuun, vakuuttelin itselleni laskiessani jalustimia alas ja irrotellessa ohjia pylväästä. Loge seurasi raukeana perässäni kentän keskelle eikä päästänyt äännähdystäkään kun pääsin viimeinkin hyppäämään sen selkään.
Jos ori luuli joulukuun saapumisen merkkaavan löysättyjä satulavöitä ja höllempiä ohjia, joutuisi se kyllä karvaasti pettymään.
Keskiviikko 8. joulukuuta
Havahduin ajatuksistani kun Loge nyki ohjia kädestäni löysemmäksi, epäilemättä ärsyyntyneenä kun en ollut sitä automaattisesti hoksannut tehdä ohjatessani meidät takaisin kaviouralle. Niinpä annoin sille vapaat ohjat ja kuin taikaiskusta orii huokaisi syvään, venytteli pitkää kaulaansa ja antoi askeltensa laahata kentän hiekkapohjan tasolla. Annoin itselleni vain hetken aikaa virnistellä huvittuneena oriin käytökselle, enkä unohtanut jakaa myös taputuksia mitkä se oli ehdottomasti hienolla työllään ansainnut. Palasin nopeasti takaisin aikaisempaan pohdiskeluuni.
Tänään oli viimeinen päivä treenata ennen tulevan viikonlopun kisoja. Jo viikon me olimme treenanneet uskonnollisesti miltei joka päivä ja silti minusta tuntui kuin meillä olisi vielä tusinan verran tehtäviä käymättä läpi, siis juuri niitä, mitä varmasti tulisi tarvittua briteissä.
Vielä viikko sitten Loge oli ollut kuin taikinaa. Nyt seitsemäntenä päivänä sen ruokahalu esteille tuntui kasvaneen ihan silmin nähden, ja vaikka se olikin jokaisen esteratsastajan unelma, minua alkoi pikkuhiljaa pelottaa että viikonlopun tultua se uudelleen roihahtanut liekki oriin silmissä ennättäisi palaa loppuun. Ja siltikin saavuin Kultasaaren kartanolle päivästä toiseen, suunnitelmissa viettää vain tunti tai pari yksittäisiä juttuja hioten vain lopulta lähteäkseni kotiin vasta samaan aikaan tähtien ilmestyessä taivaalle.
Miksi? Koska Logen tavoin, olin aivan nälkäinen esteille.
Nytkin katsoin ahnaasti kentän keskelle rakentamaani rataa, jota olin hyppinyt muutamia muokkauksia lukuunottamatta kokonaisen viikon. Edelleen huomasin löytäväni meidät uusien ongelmien edestä päivittäin. Enkä ollut vieläkään löytänyt ratkaisua niihin kaikkiin. Logekin tuntui nauttivan näistä epätavallisista aivopähkinöistä, nyt kun se oli ensimmäisen päivän totaalisen katastrofin jälkeen älynnyt ettei se vaan voisi juosta esteeltä toiselle aivot narikkaan -tyylillä.
Ja vaikka tuon päivän jälkeen tulokset olivatkin lähteneet roimaan nousuun, en voinut olla huomioimatta sitä pientä ääntä aivoni pimeässä nurkassa, joka kuiskasi korvaani joka kerta kun teimme pienenkin virheen, ettei suoritus ollut täydellinen. Se voisi olla täydellinen. Halusin sen olevan täydellinen. Koska nyt jos milloin olisi viimeinen tilaisuus näyttää maailmalle, että me oltiin edelleen varteenotettava uhka vaikkei puoliverisiä oltukaan. Tai Loge ei ollut.
Ja pitkästä aikaa halusin niin palavasti voittaa taas yhdessä Logen kanssa että ihan kurkkua kuristi.
IWJS olikin ainut asia mikä mielessäni nykyään pyöri. Mutta tänään oli jo keskiviikko eikä me siltikään oltu onnistuttu vetämään rataa täydellisesti läpi. Joten jälleen kerran lyhensin ohjia ja ori kokosi itsensä kuuliaisesti allani. Rataa katsellessani puristin huuliani yhteen kun yritin pohtia uusia näkökulmia radan suorittamiseen. Painoin pari uutta huomiota visusti mieleeni ennen kun nostin laukan ja käänsin Logen turvan jälleen kohti ensimmäistä estettä.
Loge polki tarmokkaasti kavioillaan kentän pehmeää hiekkapohjaa. Hyppäsimme vaivattomasti ensin yhden, sitten toisen esteen ylitse ja hidastimme jyrkkään käännökseen ennen kolmatta. Loge oli herkkä ja kuuliainen, kuten oli ollut aamusta lähtien, ja silti se aivan huokui energiaa ja innostusta. Sen korvat liikahtivat suuntaani jokaisen pienimmänkin merkin antaessani, ja kun satuin tekemään virhearvion ennen kuudennetta estettä, orii huomasi sen, mukautui ja korjasi muotoaan omatoimisesti ennen täydellistä hyppyä.
Joskus minun ei tarvinnut edes laskea askeleita kun Loge tuntui tekevän sen puolestani.
Viimeisen esteen ylitettyä puhtaasti huohotimme molemmat yhteen ääneen. Vedimme pienen loppulaukan kentän ympäri ennen kuin hidastin vauhtimme taas kävelyksi ja pääsin tekemään mentaalisia muistiinpanoja suorituksesta. Taustalta kuului vihellystä ja kahinaa, ja joku taisi huutaa että aikamme oli umpeutunut, mutta tuskin kuulin sitä, sillä suorituksemme ei ollut vieläkään mennyt täydellisesti. Ja tänään oli viimeinen päivä.
Pyöräytin siis rasituksesta kipeytynyttä olkapäätäni, kokosin Logen ohjat ja lähdimme jälleen liikkeelle. Uudelleen, toistin itsepintaisesti mielessäni.
Tekstit tuomaroidaan sisällön, ei pituuden perusteella. Parhaimmillaan teksti toteuttaa paitsi tehtävänannon tunnelman, myös ilmentää omaa persoonaa (kirjoittajan, kertojaäänen, hevonen, kaikkien kolmen). Älä pelkää toteuttaa itseäsi, käydä vähän sivuraiteilla tai etsiä omaa kulmaa tehtävänantoon, sellainen on täysin sallittua ja suotavaa! Hyväksyttyyn suoritukseen vaaditaan kuitenkin ottamaan annettu aihe huomioon, vaikka tunnelmoisitkin aiheen vierestä tai kuljettaisit tarinaa pidemmän kaavan kautta. Annetun aiheen toteutumisen lisäksi arvioimme tekstin sujuvuutta. Onko tekstiäsi helppo lukea vai viliseekö se kirjoitusvirheitä? Emme kuitenkaan ole äidinkielenopettajia, eikä hyvä tuotos muutamaan (ajatus)virheeseen kaadu.
“-asked you some questions?” Kysymys tulee aivan yllättäen olkani takaa, ja olen yllättynyt että se rekisteröityy edes puolittain kuulooni kaiken tämän kisapäivän melun takia. Olen vartomassa verryttelyalueen reunalla, silmäilemässä vastuksia ja sen sellaista. Kerrankin kun minulla tuntuu olevan luppoaikaa käsilläni.
“Pardon?”
Edessäni seisoo nuorehko, erittäin huolitellun näköinen nainen, jonka vaatetus on aivan liian puhdas tämänkaltaisiin tapahtumiin. Nainen hymyilee veikeästi, eikä selvästi ole huomannut mitään väärää asuvalinnassaan. Sen sijaan hän vetää valkoisen untuvapipon syvemmälle päähänsä, nappaa taskustaan nauhurin ja kynän, ja avaa pienen vihreän rullattavan lehtiön.
“I’m a journalist from Today’s Talent -magazine and I was wondering if you had some time to answer a few questions?”
“If it’s just a few then I guess.”
“Wonderful! With me, here at…” Nainen vilkaisee muistiinpanojaan ja siihen kauniin koukeroisesti kirjoitettua sanaa, ja rypistää sitten kulmakarvojaan selvästi pohtien sen oikeaa lausumismuotoa. Hän on epäilemättä harjoitellut sitä aikaisemmin, mutta selvästi ei niin paljoa, että sana tulisi ulos vaivattomasti. “... Hiwurin Suamenhewoset, is a 27-year old up and coming all-around rider Nikolai Karevaara, participating in today's Dressage event like dozen times before, hoping to snatch some gold and glory to bring back home.”
Pyöräytän silmiäni naisen dramaattisille sanoille, tosin toivon elkeen menevän naisen ohi, sillä onhan se vähän epäkohteliasta. Nainen ei onnekseni näytä kuitenkaan edes huomaavan.
“Your horse, Gosp-”
“Loge”, korjaan nopeasti. Oriin virallinen nimi ei ole oikein koskaan ollut minun mieleeni, liekö siinä, että sen lausuminen ilman oikeanlaista venäjänkielistä ääntämistä saa sen kuulostamaan varsin pöhköltä. Tai ehkä se olen vain minä.
Nainen heittää minulle ilmeen, mutta näyttää toipuvan nopeasti keskeytyksestäni. “Uhm yes, Loge. Well he isn’t your normal warmblood horse one would generally see participating in these high-level events. In fact, he’s a trotter and one can’t be surprised when it raises many questions. Could you shed some light on us? How exactly did it all come to be?”
Kysymys nostaa oitis pienen hymyn huulilleni vaikka minun pitäisi olla kait tympääntynyt siitä, kuinka usein tämäkin kysymys on vuosien varrella tullut vastaan. Vaikka kyselijät vaihtuvat ja lausemuoto muuttuu, mieleni täyttyy joka kerta muistoista siitä kohtalokkaasta hetkestä, kun ensimmäistä kertaa laskin katseeni kevätlaitumella pukittelevaan, elämästään selvästi nauttivaan oripoikaan ja tiesin, että tuossa oli jotain spesiaali.
Alun perin meidän ei ollut tarkoitus edes käydä täällä varsin hulppean näköisessä ja selvästi meidän budjetin ylittävässä siittolassa sitä oikeaa hevosta etsimässä. Sillä persporkkanat sentään, täällä kasvatettiin ravureita ja noh, eihän mulla ollut sitten minkäänlaista kokemusta tai edes kiinnostusta raviurheilusta. Hyppiminen minua viehätti, ei kärryissä istuminen.
Olin marissut jo moneen otteeseen tädilleni, että hukkareissuhan tästä tulee, miksei mennä käymään ensin tuolla kaupungin toisessa päässä olevalla tallilla, jonne tämänkin reissun piti alun perin johtaa? Mutta täti oli jämäkkä päätöksessään, kuten aina, ja lupaili että mikä tahansa olikaan meitä vastassa odottamassa, veisi maton suoraan jalkojeni alta.
Ja niin se veikin.
Kun siittolan toinen omistajista kertoi tädilleni ja siskolleni epäonnekkaan varsan historiasta ja haastavasta ensimmäisestä vuodesta, minun huomioni oli täysin tuon kurittoman ja villin orin vallassa. Varsa oli selvästi muita kehnommassa kunnossa. Ei kaltoin kohdeltu, mutta se ei selvästi ollut massaltaan eikä lihaksistoltaan samaa tasoa muihin ikäisiinsä verrattuna. Varsa oli epäilemättä jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja kun tunsin pienen säälinkirpaisun mielessäni sen menoa katsellessa, ori pysähtyikin yllättäen, käänsi huomionsa suoraan minuun ja tapitti uhmakkaasti kirkkailla palavilla silmillään kuin sanoen “I dare you to feel sorry”.
Vielä kolmentoistankin vuoden jälkeen muistan kuin eilisen kuinka sydämeni pamppaili, perhosia lenteli vatsassani ja olin onneni kukkuloilla allekirjoittaessamme omistuspapereita ensimmäisestä hevosestani. Epäilemättä yksi niistä hetkistä jota kukaan hevosenomistaja tuskin unohtaisi. Hevosenomistaja. Siinäpä oli ollut sanaa maisteltavaksi kuukausiksi.
“We... I,” aloitan ja sitten korjaankin itseäni, sillä tätini ja siskoni mainitseminen tarinassani journalistille on jo aivan toinen matopurkki avattavaksi, “heard of a foal that was unfit for his career as a trotter and was in a dire need of rehoming. We clicked.”
Lyhyt vastaukseni saa naisen nostamaan huvittuneena kulmakarvaansa ja naurahtamaan varsin teennäisesti. Hän selvästi olettaa minun pilailevan, mutta kun en vastaa hänen nauruunsa enkä muuta vastaustani, hän kohottaakin yllättyneenä molempia kulmiaan ja joutuu hetken pohtimaan mihin suuntaan seuraavilla kysymyksillään lähtisi.
“So you would say he’s special then? At the time, did you have any idea what kind of a gold mine you stumbled upon?”
“Um no. I was 14 and barely knew what I wanted to do with my life. I was super interested in show jumping even back then but to what extent I had no idea. Just got super lucky Loge had the same burning passion and talent as I did.”
Nainen nyökyttelee vastaukselleni kuin ne olisi hyvinkin mielenkiintoisia ja omaperäisiä, kirjaa muutamia muistiinpanoja vihkoonsa vaikka nauhuri nappaakin jokaisen sanani äännähdystä myöten muistiinsa, ja heittää sitten seuraavan kysymyksen ilmoille silmääkään räpäyttämättä. “So he was born a trotter but somehow managed to climb his way into Grand Prix show jumping courses. What kind of sorcery do you possess? Or did you sell your soul to the Devil? Surely a 14 year old boy couldn’t be the one responsible for molding him into the jumping machine he is.”
Olen kuulevinani kysymyksessä piilopiikittelyä, mutta mitä syytä toimittajalla olisi piikitellä satunnaista kilpailijaa? Luuliko nainen tämän kaiken tulleen minulle liian helposti?
En jää pohtimaan sanojen piilotettua merkitystä, vaan palauttelen mieleeni taas sitä aikaa useamman vuoden takaa, kun tuota tummaa ruipeloa orivarsaa pystyi sanomaan jo nuoreksi hevoseksi, ja sen sisäänratsastus oli jo hyvällä mallilla. Aavaa emme olleet vielä silloin tavanneet, mutta oriin koulutuksessa oli kyllä mukana muitakin tunnettuja nimiä.
Lopulta naurahdan hyväntahtoisesti, yrittäen peitellä sitä loukkauksen tunnetta joka epäilemättä paistaa silmissäni yrityksistä huolimatta. “No of course not, that would be absurd. I had tons of help from various sources, and actually had barely any chances to have him all myself. We weren’t even aiming to train him for such a high level of jumps. It just happened, you know, slowly and went utterly unnoticed by me until I was reached out by Arasalo Aava, our former trainer. And here we are. In fact one of his grandparents had quite a talent on the highest level of Dressage as well. Balagur, you might have heard of her.”
“Uh, sure. It all couldn’t have come that easy though. There have been some rough times too, for the both of you right?”
Vaikeuksiako? Tottahan jokaisen nuoren hevosen koulutuksessa tulee vastaan kuoppa jos toinenkin. Ja niin myös Logenkin, vaikkei mieleeni nouse mitään erityisemmin erottuvaa. Kaikkein raskainta aikaa oriin koulutuksessa taisi olla koulutuksen neljäntenä vuonna, kun meidän oli viimein tarkoitus aloittaa oriilla hyppääminen selästä käsin. Asia jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa, unelmoinut muiden hevosten hyppytreenien aikaan aina uniini saakka, ja viimein se päivä oli sitten koittanut.
Mutta Logella ei ollut aikomustakaan tehdä sitä meille helpoksi. Piirre, joka tuntui esiintyvän oriissa turhankin liian usein.
Olimme irtohypyttäneet herraa jo yli vuoden, jotta hyppiminen olisi luonnollista, ja samalla kehittäneet oriin eteenpäinpyrkimystä ja tottelevaisuutta. Sinä aikana siitä olikin paljastunut varsinainen ahmatti esteille, sillä korkeimmatkaan puomit eivät tuntuneet olevan Logelle liian korkeita.
Mutta nyt kun oli aika nousta selkään ja ottaa nuo ensimmäiset hyppyaskeleet ratsastajan kanssa, tuntui jokainen maassa istuva puomi aivan ylitsepääsemättömältä, ainakin oriin mielestä. Me oltiin yhdessä päätetty etten olisi se, joka hyppäisi Logen kanssa sen ensimmäisellä kerralla. Ymmärsin kyllä päätöksen, koska vaikka olinkin näyttänyt lahjakkuuksiani aikaisemmilla estevalmennuksilla, en ollut lähelläkään sitä tasoa mitä valmentajani olivat.
Se ei estänyt minua uskottelemasta itselleni, että Loge kieltäytyi näiltä esteiltä juuri siksi, koska minä en ollut se joka sillä ratsasti. Sillä minulla ja Logella oli selvästi hyvin spesiaali side-
“No no, I meant the accident that happened a few years ago, 2017 Olympics if I’m not wrong?”
Havahdun takaisin nykyaikaan. “Oh, um…” huomaan takeltelevani, kun yritän ravistaa hyppypäivän muiston mielestäni ja kohdistamaan huomioni varsinaiseen kysymykseen. “Yeah that happened.”
Pystyn muistamaan kaamean päivän tarkalleen jokaista yksityiskohtaa myöten, muistan jopa nähneeni tapahtuman niin moneen otteeseen filmiltä että ihan oksetti. Mutta pahinta ei ollut tuo kyseinen päivä tai sen tapahtumat, eikä edes sen jälkeinen päivä kun sain kuulla eläinlääkärin tuomion.
Ehdottomasti kamalin päivä tuli vastaan vasta vuoden kuluttua itse tapaturmasta, kun olin yhtenä iltana istumassa läheisessä baarissa ryhdittömänä, sotkuisena ja lopen uupuneena. Eteeni oli asetettu viisi shottilasia, joita baarimikko paraikaa täydensi. Hän näki selvästi että jotain oli tapahtunut, mutta päätteli ilmeestäni, ettei minusta ollut keskustelemaan asiasta hänen kanssaan.
Ei todellakaan, tuskin pystyin saamaan faktoja suoraksi mielessänikään.
Sillä tänään minun oli ollut tarkoitus nousta Logen selkään ensimmäistä kertaa vuoteen, tuntea jälleen se tuttu ja vapauttava fiilis jonka normaalisti oriin selässä tunsin, olla onneni kukkuloilla, sillä me viimein ratsastettiin yhdessä ja sitä rataa. Päivän piti olla erityinen.
Kukaan ei voinut tietää miltä helvetiltä viimeinen vuosi oli tuntunut, kun en ollut voinut istua Logen selässä kertaakaan. Olin pitänyt vaivalloisesti kuntoani yllä odotellessani, sillä Loge ei ollut ainoa joka oli tuolloin loukkaantunut, eikä kulunut päivääkään ettenkö olisi tuntenut sitä kaipuuta nousta takaisin oriin selkään. Mutta vasta nyt ymmärsin etten ollut tiennyt helvetistä sitten yhtään mitään.
Kumosin ensimmäisen lasin kurkustani alas. Vahva neste ei onnistunut peittämään sitä happamaa makua suussani, joka oli tullut päivän päätteeksi ja jäänyt selvästi pysyäkseen. Eikä se hävinnyt toisellakaan lasillisella.
Olin kyllä noussut Logen selkään. Ja sen sekunnin ajan kaikki oli ollut taas kohdillaan. Mutta sitten muistan huomanneeni kuinka käteni alkoi tärisemään, näkökenttäni sumentui ja henkeni salpaantui, ja minun oli pakko päästä pois. En muista hypänneeni alas tai romahtaneeni polvilleen, enkä muista edes oksentaneeni, mutta muistan hyvin sen kamalan tunteen joka valtasi kehoni kun käteni siveli kentän viileää hiekkapohjaa.
Olin helpottunut. Enkä tiedä olinko koskaan vihannut itseäni enemmän.
Vedin povitaskusta esiin jo hieman rypistyneen kuvan minusta ja Logesta, hyppäämässä ensimmäistä kertaa Grand Prix rataa Saksassa. Näin miehen kasvoilla itsevarman hymyn sekä silmissään nälkäisen kiillon, mutta kaikkein selvintä kuvassa oli ratsastajan ja ratsun saumaton yhteistyö, vaikka kuvahan se vain oli. Kertakaikkiaan tunnistamaton.
Jo vuoden ajan olin ollut aivan kauhuissani siitä ajatuksesta, että Logen ja minun yhteinen kisaura oli loppuunluettu. En ollut kertaakaan pysähtynyt ajattelemaan, että meistä kahdesta se olinkin minä joka olisi rikki.
“Yeah, we had a really rough time there, but with some help we managed. Can you believe I almost gave up on Loge completely?” Naurahdan heikosti, sillä tuo harmaa päivä on yhä tuoreesti mielessäni ja sen muisteleminen tekee edelleenkin hyvin kipeää. “We happened to get incredibly lucky when his injury healed completely. Sometimes I still have a hard time believing it. Getting lucky seems to be our designated occurrence, am I right haha…”
“Oh yes yes, very lucky”, nainen heilauttaa kättänsä väheksyen, eikä tunnu ollenkaan tyytyväiseltä vastauksiini. Ehdin jo hetken ihmetellä mitä hän oikein ajaa takaa, mutta se tuleekin esille hyvin nopeasti.
“Actually, you seem to have had a rough couple of decades as well. I did some digging. Is it true that your parents were in a fatal car accident when you were just 17 years old?”
Kysymys kylmää oitis kehoni, pistää stopin kaikenlaiselle ajatuksenjuoksulle enkä hetkeen pysty edes hengittämään, sillä niin yllättynyt olen kysymyksestä. En halua muistaa enkä muistella kyseistä tapahtumaan, enkä voi edes ymmärtää miten joku voi olla noin tahditon kysyäkseen. Miten hän sai asian edes selville?
Ja silti mieleni valuu vääjäämättä noihin tapahtumiin vuosien takaa. Ei tietenkään kyseiseen päivään tai päiviin, sillä ne olen blokannut mielestäni totaalisesti. Mieleni siirtyy tahtomattakin niihin ajatuksiin ja tunteisiin, joita tunsin yhä kuukaudenkin heidän kuolemansa jälkeen. Olin osittain tyytyväinen, sillä nyt sentään tunsin edes jotain ja se oli jo parempi kuin olla vain olemassa siinä ammottavassa tyhjyydessä, mitä heidän menehtymisestään oli seurannut.
Asianajajat olivat taas tulleet käymään talossa ja minä olin tapani mukaan hypännyt ikkunasta karkuun ja jättänyt tätini selvittämään heidän sotkujaan. Tai meidän, kuten testamentti niin osoitti. Mutta jos en tunnustanut ongelmaa eihän sitä sitten ollut olemassa. Se tuntui olleen mentaliteettini jo pitkään.
Loge oli tietenkin se jonka luokse menin, kun päivät tuntuivat erityisen ankeilta. Eikä me edes tehty mitään, vaikka oriista näki selvästi kuinka se tahtoi päästä purkamaan energiaansa. En minä voinut. Sen yhden kerran kun olin noussut oriin selkään olimme harhailleet läheisessä metsikössä tuntitolkulla. Eikä sekään oikeastaan haitannut, mutta se ei todellakaan ollut vastuullista hevosenomistamista.
Joten suurimman osan päivästä istuin vain laitumella ja katsoin tyhjyyteen, tai jos tunsin oloni rohkeaksi, menimme rannalle kuuntelemaan aaltojen loiskintaa. Joka kerta Loge oli kuitenkin siellä minun kanssani, hiljaa vieressä katselemassa ja ihan vain olemalla läsnä. Sen korvat liikahtelivat ääneni suuntaan aina kun jouduin purkamaan tunteitani, ja se lohdutti minua enemmän kuin yksikään sana jonka kukaan oli minulle sanonut viimeisen kuukauden aikana.
“Can we not?” Kuiskaan hiljaa enkä ole edes varma kelle sen sanon, kunnes miltei säpsähdän kun kuulen vastahakoisen vastauksen vierestäni. Nainen on tuskin vilkaissutkaan minuun päin. Sen sijaan hänen kätensä tekee äkkipikaisia liikkeitä vihkonsa päällä, enkä tiedä ollenkaan mitä hän on voinut saada minusta irti.
“Well alright. What else.. what else.. right. You are gay. Our uhm, readers, are intrigued to know if you have a special someone in your life and what they might think about your erratic, some would even say dangerous, lifestyle?”
“Excuse me?”
“Our records show that you used to be in a relationship with one…” hän plärää nopeasti sivujaan, kunnes päätyy sille oikealle ja päästä pienen äännähdyksen viholle kirjoitetun nimen kohdalla. “...Ville, but nothing recently. What did he think about your tragic past?”
“I don’t think that’s any of your bu-”
“In fact, he was last seen in court speaking against your case. It was about Loge wasn’t it? So he used to be your personal rehab personnel for a year or two, in which you two formed a relationship and then one day he’s been called as a witness against you. What did he get to, in truth, witness? Was there perhaps some animal abuse involved?”
“No! It was nothing of that sort-”
“Is it the reason why you change your name from-”
“STOP!”
Ääneni kajahtaa keskellä vilkasta pihaa, mutta tuskin huomaan useiden uteliaiden silmäparien kohdistuvan meihin. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin ollut aivan häpeissäni, sillä epäasiallisesti käyttäytyminen kisapaikoilla on ehdottomasti yksi loukkaavimmista asioista mitä osallistuja voi tehdä.
Mutta juuri nyt en voi edes ajatella asiaa.
“We are done”, minä henkäisen tuskin kuuluvasti, sillä korvissani tinnittää, oikeaan olkapäähäni jomottaa eikä henkikään kulje enää normaalisti. Tiedän vain sen, että minun on pakko päästä tilanteesta pois, joten juoksen ja kompuroin, tönäisen häpeilemättä edessä olevat ihmiset tieltäni, kunnes pääsen tallin hämärään ja siihen tiettyyn karsinaan.
Loge on siellä minua vastassa. Tiedän, että sen iso ja rauhallinen olemus saa minut kohta rentoutumaan, mutta joudun silti koskettamaan sen kaulaa jotta tuntisin oriin pehmeän karvan kutittavan kämmenpohjaani.
Silmien sulkeminen ja hengittämiseen keskittyminen on tullut jo tavaksi. Logekin tietää sen, sillä se seisoo kiltisti paikoillaan ja antaa minulle kaiken tarvittavan ajan samalla, kun se puhaltelee lämmintä ilmaa niskaani. Ja jo miljoonannen kerran huomaan pohtivani missä olisinkaan ilman Logea. Ori tarjoaa minulle kaiken; turvaa ja tukea, vapauden toteuttaa suurimpia unelmiani, elää hetkessä, kysymättä mitään takaisin, edes kaiken kokemamme jälkeen.
Ja jälleen kerran huomaan pyytäväni siltä yhä vain lisää. Mutta kun avaan silmäni ja katson oriin pehmeän ruskeita silmiään, tiedän jo valmiiksi vastauksen olevan myönteinen. Anything, always.
Ulkopuoliset sanoisivat että se on vain hevonen, ei se välitä, mutta minä tiedän paremmin. Tiesin sen ensimmäisestä silmäyksestä haasteisiin, onnettomuuksiin ja vaikeimpiin päiviin, aina tähän hetkeen saakka, juuri nyt, kun olemme jälleen astelemassa kisakentille.
Sillä mitä minun ja Logen väliltä löytyy, sitä voi tulla vastaan vain kerran elämässä.
Kello lyö yksi yöllä ja kaikkialla on aivan hiljaista. Ilmassa saattaa tuntea pienen pakkasen purentaa, mutta ilma tuntuu kuitenkin seisovan paikoillaan. Täysikuu mollottaa keskellä mustaa taivasta, välillä piiloutuen harmaiden pilvien taakse ja välillä niiden välistä kurkistaen, heittäen haaleita valokeiloja ympäri Alppien rinteitä.
Hitaasti liikkuvia pilviä lukuun ottamatta kaikkialla on aivan kuollutta. Puiden lehdet ei kahise, ruohonkorret ei helise eivätkä yöeläimet ole myöskään uskaltautuneet ulos piiloistaan. On kuin koko maailma yrittäisi pysyä visusti poissa näkyvistä ja pidättelisi hengitystään.
Yllättäen hiljaisuuden rikkoo epätasaiset juoksuaskeleet. Askeleiden alta sinkoutuvat pikkukivet kopsahtelevat kivitien ympärillä kuin kuuluttaakseen maailmalle että täällä menee joku jonka ei pitäisi olla täällä, ilman suojaa tai piilopaikkaa. Tai siltä se ainakin tuntuu miehelle, joka ei edes tiedä miksi hän on ylipäätänsä juoksemassa.
Jokin hänen vaistoissaan on herännyt ja käskenyt laittamaan askelta toisen eteen, sillä vaikka yöt ovatkin normaalisti hyvin hiljaisia, on juuri tässä yössä jotain hyvin, hyvin epänormaalia. Sen mies huomaa hänen niskakarvojen noustessa pystyyn ja lihastensa jännittymisestä joka puolella kehoaan, vaikkei edelleenkään ymmärrä mikä voisi triggeröidä tällaisen vastauksen itsessään.
Kivitie on vaikeakulkuinen ja epätasainen, ja pienen nousun jälkeen mies joutuu pysähtymään haukkoakseen henkeään. Hänen sydämensä hakkaa kiivaasti rinnassaan, korvissa humisee veri ja lihaksensa on edelleen niin pingottuneet, että pienikin rasahdus lähistöllä saisi hänet oitis säntäämään liikkeelle.
Missään ei kuitenkaan kuulu mitään eikä mies taakse katsoessaan näe mitään epäilyttävää, ei vaikka kuu valaiseekin suurimman osan Alppien jylhästä maisemaa. Hän vetää edelleen ahnaasti raikasta pakkasilmaa keuhkoihinsa ja pyyhkäisee kylmänhikistä otsaansa, ja yrittää samalla pinnistellä kuuloaan äärimmilleen, sillä hän on aivan varma että jokin on vialla.
Ja lopulta, kun kuu väistyy pilviverhon taakse vieden mukanaan viimeisetkin valonrippeet, hän kuule sen.
Kops, kops, kops.
Jossain, ei lähellä eikä kaukaa, mies kuulee outoja kopsahteluja jotka muistuttavat selvästi kavion ääniltä, mutta silti erilaisilta. Hän yrittää paikantaa äänen lähteen, mutta yö on sysimusta eikä hän yksinkertaisesti pysty näkemään metriä pidemmälle. Hänen hengityksensä tihenee ja sydän jyskyttää yhä kiivaammin rinnassaan, ja pienen ohikiitävän hetken ajan hän ihmettelee, mitä vielä tekee paikoillaan.
Sillä epätasainen kopse lähenee hitaasti, selvästi häntä seuraten, kunnes yllättäen häviää ja ympärille laskeutuu taas painostava hiljaisuus. Mies on nyt täysin varma ettei hän ollut kuvitellut. Ja vaikka korvissa alkaa ärsyttävästi tinnittämään, kuulee hän päässään pienen kuiskauksen.
Juokse… juokse… juokse…
Joten hän kääntyy kannoillaan ja lähtee juoksemaan.
Paniikki iskee heti kolmannella askeleella. Hän erottaa nyt selvästi kavioiden epämääräisen kopseen takanaan jotka etenevät hitaasti mutta silti lähestyen. Adrenaliini tekee tehtävänsä, sillä vaikeatkaan nousut rinteillä ei tuota hänelle hankaluuksia. Kopse hänen takanaan ei kuitenkaan lakkaa. Mies koittaa vilkuilla taakseen, muttei edelleenkään pysty erottamaan kuka tai mikä häntä oikein jahtaa.
Kunnes kuu valaisee hieman taivaanrantaa ja hänen huomionsa kiinnittyy oitis siellä lymyävään valtavaan hahmoon.
Kylmä valtaa hänen kohmeisen kehonsa. Miehen ei tarvitse miettiä kahdesti pyrähtäessään taas liikkeelle ja etsien epätoivoisesti jotain, ihan mitän vaan, jonne pääsisi suojautumaan tuolta hirvitykseltä. Sillä vaikka kuinka mies toivoo nähneensä väärin, on hän aivan varma, että hän näki juuri valtavan hahmon vasten tummaa horisonttia. Ensimmäiseltä vilaukselta se olisi hyvinkin voinut olla kuollut puu, mutta kun kyseinen puu liikahtaa ja kääntää epämuodostuneen luurankomaisen olemuksensa miestä kohti, hänen mielensä valtaa taas yksi sama sana.
Juokse.
Vaikka hänen hengityksensä salpaantuu ja kehon jokainen osa huutaa armoa, mies tietää ettei pysähtyminen ole vaihtoehto. Tuo hahmo taivaanrannassa ei edes ole se asia mikä häntä jahtaa. Itse asiassa mies on täysin varma ettei tuo luurankomainen hahmo päästä ääntäkään.
Sen sijaan takana kuuluva kopse tihenee entisestään ja on nyt varmasti aivan hänen kannoillaan. Joten mies miltei purskahtaa itkuun kun hänen eteensä ilmestyy vanha katedraali suurine muureineen ja piikikkäine torneineen. Tuon sisälle ei varmasti pääse se joka häntä jahtaa, mies on varma.
Mutta sitten mies tuntee kipeän sivalluksen nilkassaan kun jalka taittuu ikävästi lohjenneiden laattakivien väliin, ja tummat tornit hänen näkökentässään kääntyvät vinoon kun hän menettää tasapainonsa. Sekunnin ajan mies luuli oikeasti päässeensä pakoon. Nyt hän tietää ettei se ole mahdollista. Ja kun kylmäävä kopse pysähtyy hänen taakseen ja hän kääntää kauhusta kankean päänsä äänen suuntaan, mies tietää oitis ettei se koskaan ollutkaan mahdollista.
Säpsähdän henkeä haukkoen hereille. Kestää hetken ennen kuin silmäni tottuvat pimeään ja ymmärrän olevani tutussa huoneessa, tutussa sängyssäni. Uni tuntuu silti käsinkosketeltavalta ja voin yhä tuntea sen pienen säväyksen kauhua mielessäni.
Minä en ollut kuitenkaan se jota oli pelottanut. Minä istuin Logen selässä, seurasin miehen pelonsekaista hajua ja katsoin kun hänen naamansa muuttui ensin pelosta kauhuksi ja sitten joksikin aivan muuksi. Ja minä olin nauttinut siitä. En jää pohtimaan mitä se oikein tarkoittaa.
Tulokset kilpailusta ratkeavat pisteiden perusteella. Pisteitä saa tehtävien oikeasta ratkaisusta, rastien löytämisestä sekä yleisestä nopeudesta.
Ratsastuskentän portilla. Olet illan yhdeksäs lähtijä. Katsot karttaa. Sen mukaan lähistöllä, kentän ympärillä, voisi olla ainakin kaksi rastia (vaaleansininen ja punainen). Lähdetkö heti etsimään jompaa kumpaa? Riskinä on, että muut ratsukot näkevät minne päin menet, mutta toisaalta voisit heti löytää jotain. Ellet sitten halua suoriltaan poistua pidemmälle?
KYSYMYS: Minkä väriselle rastille suuntaat ensimmäisenä?
Vilkuilen karttaa, ja yritän päättää sotasuunnitelmamme. Lähimmät rastit ovat tietenkin houkuttelevimmat ja epäilemättä vetävät puoleensa suurimman osan kanssaratsastajista. Koska lähden liikkeelle vasta yhdeksäntenä, saattaisin hyvinkin nähdä muita ratsastajia etsimässä rasteja ja kenties saisin jopa vinkkejäkin niiden olinpaikasta. Mutta olisiko siellä ruuhkaa? Vai ovatko ne niin helposti löydettävissä että kaikki ovat ehtineet jo jatkaa matkaansa? Vai oliko juuri ne pisteet pelkkää hämäystä?
Ravistelen päätäni. Ei, olemme suunnistuskilpailuissa, emme ison tason estekisoissa. Ei minun pitäisi tuntea halua käyttää kanssaratsastajia hyödyksi paremman sijoituksen tähden. Se ei ollut soveliasta alkuunkaan. Joten suljen korvani juonikkaalle äänelleni päässäni ja syvennyn takaisin kartan lukuun.
Jos minun pitäisi veikata onttojen rastien paikat, ne olisivat violetti, punainen ja vaaleanpunainen. Sininen on kaukana ja sinne lähtiessä joutuu palaamaan samoja jälkiä takaisin, joten olisi oikea ultimaattinen fuck you jos se olisi hämäystä. Ei kukaan voi olla niin ilkeä osallistujille eihän? Jos järjestäjät halusivat olla oikein viekkaita he laittaisivat tyhjät rastit samaan kasaan. Kukaan ei uskoisi sellaiseen ajatuspeliin, joten voin vain hykerrellä kuvitellessani osallistujien paniikkia kun he eivät löytäisi kolmea rastia peräkkäin.
Oh, the mind games…
Loppujen lopuksi päätös onkin siis ihan päivänselvä. Lähden suunnistamaan kohti kartalla näkyvää vihreää pylpyrää, tarkoituksena kiertää kauimmainen lenkki ensimmäisenä ja jättää kenttärastit lopuksi. Jos tyhjät rastit on sattumanvaraisia, silloin kaikilla pisteillä tulisi käydä. Vaan jos maaliin tullessani tyhjiä rasteja olisikin neljä, mitä se tekisi mentaliteetilleni? Siihen en osannut vielä vastata…
On aika lähteä liikkeelle. Ravi on hyvä tahti pois ratsastuskentältä, tallin ja maneesin sekä tarhojen ohi kohti vihreää rastipaikkaa. Merkki ei vain ole täysin tarkka kartalla, joten varsinaista rastia joutunee etsimään hiukan, vaikka ranchin alueella se selvästi onkin. Edessä on vaihtoehtoja: pimeä pelto, saunarakennus tai edelleen pois päin ranchilta johtava polku.
KYSYMYS: Tarkistatko ensimmäisenä pellon, saunan ympäristön vai lähdetkö polulle?
Vaikka kuinka yritän tihrustella karttamerkkejä otsalampun valossa, en meinaa kuitenkaan saada selvää mihin kohtaan vihreä piste osuu tarkalleen. Erotan kyllä pellon neliömäiset reunat, pihapolkuja ja alueen, jossa maasto alkaa nousemaan, mutta kun vilkaisen ympärilleni mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Pimeys saa tosiaankin paikat näyttämään aivan erilaiselta.
Loge seisoo kilttinä poikana paikoillaan, katsoo korvat sojossa pimeälle pellolle eikä tee ääntäkään. Sen katse on kiinnitynyt johonkin minulle näkymättömään kohteeseen. En usko yliluonnollisuuksiin sitten alkuunkaan, mutta kun yritän kuullostella elämisen ääniä ympäriltäni en kuule yhtään mitään. Kaikkialla on aivan hiljaista ja aikakin tuntuu pysähtyneen paikoilleen. Se saa niskakarvani nousemaan poikkeuksellisesti pystyyn. Käännän huomioni väkisin takaisin tehtävään.
Puntaroin hetken vaihtoehtojani. Piste peitää ison alueen kartasta ja näin maastossa katsottuna rasti voisi hyvinkin olla tuossa saunarakennuksen ympärillä, metsikköön johtavalla polun varrella tai pellon kulmalla. Kurtistan kulmiani. Otan esille taitellun esitteen Oppuranchista, jonka olin, ainakin omasta mielestä, kovin ovelasti napannut mukaani tänne tullessani. Esite on taiteltu karttalehtiön tapaisesti haitarille, ja sitä avatessani eteeni ilmestyy tarkka kuva tilan ympäristöstä kaikkine rakennuksineen ja kohteineen.
Jonkun mielestä tämä saattoi olla huijausta, mutta jos tarkkoja ollaan, ei säännöissä ollut mainintaa etteikö muita karttoja saisi käyttää. Joten teoriassa ei tämä ole huijaamista. Niin ainakin yritän itselleni uskotella, vaikka kuulenkin pienen äänen mieleni sopukoissa toistavan cheater… cheater… cheater...
En näe saunarakennusta kartalla, mutta olen aika varma, että tuossa edessäni se seisoo. Ehkä rakennus on uusi eikä sitä ole vielä päivitetty esittelykarttaan? Vai onko tullut sekaannus ja karttaan onkin nimetty saunan sijaan vilja-aitta tai leiriaitta? Pimeä pelto ei jostain syystä houkuttele yhtään, ja saunarakennus itsessään kiehtoo minua entistä enemmän, joten maiskautan Logen vihdoin liikkeelle.
Ja olen aivan varma, että ylianalysoiminen ja perfektionismini koituvat todennäköisemmin kohtalokseni kuin tyhjillä rasteilla vieraileminen…
Saunarakennuksen ikkunasta loistaa valoa ja lähempää katsottuna savupiipustakin nousee savua. Ei kai rasti voi olla siellä sisällä? Tuskin, tämänhän piti olla ratsastussuunnistusta. Ketään ei näy saunan lähellä, muttet toisaalta kehtaa ikkunasta sisällekään katsoa - säikäytät vielä jonkun saunojan ja saat syytteet tirkistelystä! Tutkit saunan ympärillä hienotunteisesti, mutta yhä enemmän alkaa epäilyttää, että tuskin rasti missään täällä on. Toisaalta, peltokaan ei ihan niin vakuuttavalta tunnu...
KYSYMYS: Käytkö kuitenkin tarkistamassa pellon vai jatkatko polulle ohi saunan?
Olen aivan kahden vaiheilla seuraavan päätöksen edessä.
Pelto ei todella, todella houkuttele luokseen, vaikka sen sänki näyttääkin kimaltelevan aika ajoin pilvien lomasta kuikkivasta kuunvalosta. Mutta mitä jos rasti on kuitenkin siellä? Tarkemmin ajateltuna pelto on varmasti houkutteleva vaihtoehto muille, sillä reittiä tullessa toisesta suunnasta pellon kulma osuu varmasti ensimmäisenä silmään.
Pitäisikö minun kokeilla kuitenkin?
Mitä tapahtuu jos en löydäkään kaikkia rasteja? Voinko palata vielä takaisin vai joudunko tyytymään ei-täydelliseen tulokseen? Vaikka tapahtuma ei olekaan mikään varsinainen kisa, tiedän jo valmiiksi että mikäli en kaikkia rasteja löydä jää se varmasti vaivaamaan mieleeni monta vuotta eteenpäin.
Niinpä usutan Logen raviin ja suuntaamme vastahakoisesti pellolle, sillä mieltäni nakertava mitä jos... on kymmenen kertaa kauheampi kuin mielikuva meistä viimeisenä maalissa.
Pelto on säkkipimeä, mitä nyt välillä pilviin ja esiin häilähtelevässä kuunvalossa jotain erottuu. Ravailet pellolla ympäriinsä ja kierrät sen laidatkin varmuuden vuoksi. Muita ratsukoita ei näy, mutta toisaalta lähdit vasta toisessa ryhmässä ja siitä toisena, joten muut ovat jo ehtineet joko maaliin asti tai ainakin pitkälle. Yö on tavattoman hiljainen. Kierrät pellon kertaalleen, mutta rastia vain ei näy. Kuinka hyvin ne voivat olla piilotettuina? Luulisi, että eivät minkään kaivuuhomman alla, päällisin puolin ne kai tulisi näkyä ratsainkin. No, kannatti pelto kuitenkin tarkistaa, vaikka mitään ei löydy. Viimeinen oljenkorsi on enää jatkaa takaisin saunalle ja siitä ohi polkua. Polku haarautuu ja siihen on lyöty puukyltti: yksi nuoli osoittaa takaisin päin "ranch", toinen nuoli vasemmalle "leiriaitta" ja kolmas nuoli suoraan eteenpäin "laakso".
KYSYMYS: Lähdetkö takaisin päin ranchille, poikkeatko leiriaitalle vai lähdetkö pimeälle polulle kohti alalaaksoa?
Joudun viimeistään nyt polun haarautuessa myöntämään itselleni että kyllä, potkaisit ensimmäisellä rastilla tyhjää. Ja helpommalla olisit päässyt jos olisit vain kuunnellut tunnettasi ja välttänyt pellon kuten alunperin halusit, kuin tuhlannut turhaa aikaa epäilyksiäsi kuunnellen.
No ainakin tiesin että seuraava rasti olisi erittäin todennäköisesti siellä.
Katson kylttejä. Takaisin en tietenkään ole käänntymässä. Vertailen molempia karttoja ja niihin merkittyjä paikkoja ja olen melko varma, että seuraava piste on laaksossa, tai ainakin siellä suunnassa. Suunnistuskartassa en edes näe leiriaitan pohjarakennusta, joten järkeilen tietenkin, ettei sinne kannata mennä.
Mutta entäs jos…? Ei. Ravistan nopeasti hiipivät epäilykset mielestäni, käännän hevosen turvan alas laaksoille ja pidän katseeni päättäväisesti horisontissa seisovissa järkälemäisissä tuulimyllyissä.
Toivottavasti rasti ei ole aivan niiden juurella, sillä jättiminen, hiljalleen paikoillaan seisova rakennelma ei sekään ole kovinkaan luokseenkutsuva….
Matka jatkuu pimeyteen alaspäin viettävää rinnettä ja sen myötäistä polkua. Jossain päin laaksossa näyttää olevan oranssin rastin sijainti. Jos oikein tarkkaan karttaa tihrustaa, olisiko se jossain lähellä pienen puromaisen joen ylittävää siltaa...? Kun pääset rinteet alas tasaisemmalle, on helppo ottaa laukalle ja edetä otsalampun tarjoamassa valossa. Tuuli pyyhkii välillä ulisten - tai ehkä se johtuu aavemaisesti valaistuista tuuliturbiineista. Täällä tuntuu yksinäiseltä; kuin maailmassa ei olisi ketään muuta. Ennen pitkää vastaan tosiaan tuleekin kaareva puusilta. Jossain täällä rasti voisi olla. Pilvet väistyvät sopivasti ja kuutamo valaisee maisemaa ja kimaltelee hopeaisena vedenpinnassa. Tutkit ympäristöä, mutta voidaksesi tarkistaa sillan kunnolla, sinun on jalkauduttava satulasta. Rastia ei tällä silmäyksellä näy. Ei voi olla totta, eikö vieläkään mitään?
KYSYMYS: Tutkitko siltaa vielä tarkemmin vai lähdetkö muulle rastipaikalle?
En voi olla ollenkaan yllättynyt, kun mieltäni nakertaa päätös olla huomioimatta leiriatta kokonaan. Rasti löytyy ihan varmasti sieltä, sillä vain minulla olisi sellainen tuuri, että se ainut paikka jota en käy tutkimassa tarkemin, päätyykin olemaan juuri se oikea paikka. Millä todennäköisyydellä ensimmäinen rasti sattuisi olemaan tyhjä anyways? 30% tarkalleen ottaen, mutta luulisi järjestäjien ollevan sen verta laskelmallisia, että kaikissa mahdollisissa ensimmäisissä rasteissa olisi rasti ihan vain, ettei osallistujien moraali laskisi liian alhaiseksi jo alkuvaiheissa…
Tietenkin kiroilen huolimattomuuttani, mitä muutakaan voisin tehdä. Palaaminen ei ole enää vaihtoehto, tai joutuisin tosiaan toivomaan että muut eksyisivät tuonne Villtownin naapurikaupunkiin. Ja sehän olisi yhtä todennäköistä kuin että Logelle kasvaisi kolmas silmä.
Joten hyppään alas ratsailta ja käyn tietenkin tarkastamassa sillan tarkemmin. Tiedän olevani kilpailuhenkinen, ja tiedän että tämä on viimeisin tapahtuma missä sellaista pitäisi tuntea laisinkaan. Tiedän valmiiksi senkin, etten koskaan miljoonaan vuoteen tulisi muille sitä tietenkään paljastamaan. Mutta ärsyttää silti, kun alku takkuilee. Olisiko sittekin pitänyt lähteä virran mukana metsästämään laidunrasteja…
Mielialaa ei varsinaisesti kohota se, ettei rastia löydä sillaltakaan - ei päältä, sivusta tai alta. Eikä siitä ympäriltäkään. Voi räkä, jos tämä on hämyrasti, jäiköhän oikea rasti sitten ihan oikeasti alussa huomaamatta... No, tässä vaiheessa ei auta kuin jatkaa eteenpäin ja koukata sitten takaisin ranchille tullessa tarkistamaan asia. Eiköhän jatketa seuraavaa päin!
KYSYMYS: Mille rastille suuntaat seuraavaksi?
No voihan räkä, totta tosiaan! Rastia ei löydy, ei sitten mistään, joten joudun jälleen patistelemaan itseni takaisin Logen selkään ja liikkeelle, jotten kuluttaisi koko yötä yhtä rastai etsiskellessä.
Olen aivan varma etten ole lukenut karttaa ihan päin persettä, sen verran kokemusta on maastoilusta kertynyt sekä suomen että ulkomaiden metsiköistä. Mutta jos minun kartanlukutaidossa ei ole sanomista niin missä sitten kiikastaa?
Kaksi tyhjää rastia peräkkäin? Ei kai vain. Halusivatko järjestäjät oikeasti ratsukot epätoivon partaalle? Jos olisin aloittanut toisesta suunnasta, kaksi viimeistä rastia tyhjillään olisi ollut aikamoinen lottovoitto. Tai sitten epäilykseni aikaisemmin osoittautui oikeaksi ja olen tosiaan missannut yhden rasteista ratsastaessani leiriaitta -kyltin ohi.
Voisiko ilta mennä enää enemmän pieleen? Pitää vain toivoa että vaaleanpunainen täppä kartalla ei tosiaankaan ole tyhjä, kuten olin alussa arvellut…
Matka jatkuu huterasta alusta huolimatta ja merkittyä polkua pitkin kohti lähenevää mustanpuhuvaa metsänrajaa. Metsässä on oltava tarkkaavaisempi suunnan kanssa, ettei pääse eksymään. Kartalla pinkki rasti on epämääräisesti hiukan pois merkityltä reitiltä. Arvioit suuntaa sekä omaa sijaintiasi suhteessa siihen ennen kuin alat miettiä, mistä lähtisi yrittämään rastin löytymistä puitten seasta.
KYSYMYS: Heitä 6-sivuista noppaa (https://rolladie.net/)! Saat luvun perusteella kuulla, kuinka käy!
1.
Ojasta allikkoon on sanonta. Tässä tapauksessa se on metsästä vielä syvempään metsään. Jotenkin niin vain kävi, että hukkasit suuntavaistosi ja samalla näköyhteytesi merkittyyn polkuun. Joudut samoamaan kuusien ja mäntyjen läpi, kunnes lopulta pääset takaisin kartalle - metsänrajan alkuun, josta alunperin tulit. Eksymiseen kului tietysti paljon aikaa. Olisi surkeuden huippu, jos kaiken lisäksi täällä ei mitään rastia edes olisi... On aika kääntää turpa uudelleen metsään ja tällä kertaa pysyä tarkemmin merkityllä polulla. Ja vihdoin ja viimein - turhankin pitkän harhailun jälkeen - näet jotain välähtävää polusta sivuun kuusen oksien takana. Kun käyt tarkistamassa lähemmin, löydät vaaleanpunaisen rastin ison kivenjärkäleen luota! Olit vain kääntynyt pois polulta liian varhaisessa vaiheessa!
KYSYMYS: Olet löytänyt (1) rastia! Mille suuntaat tästä eteenpäin?
Ennen ensimmäisen rastin löytämistä ajattelen vain että tässähän on reseptit aikamoiseen soppaan. Turhautuneisuus, epäileväisyys ja kisahenkisyys samassa kasassa vielä sen kanssa, että saan jostain kumman syystä älynväläyksen poiketa polulta, ei lupaa mitään hyvää.
Koko metsäseikkailun ajan mietin vain että miksi luulin olevani muita viekkaampi valitessani tällaisen reitin. Olisin varmasti löytänyt jo puolet rasteista jos olisin aloittanut toisesta suunnasta, puhumattakaa siitä loppukiristä jonka olisin voinut tehdä tietäen että kaksi viimeistä on tyhjiä. Oletettavasti.
Ajatukset kaikkoavat kuin sormeniskusta kun lasken katseeni viimeinkin ensimmäiseen palkintoon, ja olen miltei niin innoissani tuosta vaaleanpunaisesta rastista että meinaan päästää pienen voitonhuudahduksen suustani. Onneksi ennätän hiljentämään itseni ennen noloa möläytystä, ja samalla käytän muutaman sekunnin itseni kasaamiseen ettei tuollaista tapahdu myöskään tulevaisuudessa.
Koska kuinka huojentunut joku voikaan olla yhden rastin löytämisestä keskellä Kanadan pimeää metsää? Joudun jälleen kerran muistuttamaan itselleni että ei, nämä eivät olleet kansainväliset estekisat. Mutta silti tunnen olevani huojentunut ensimmäisen rastin löydöstä, ja hieman jopa innoissani suunnatessani seuraavalle rastille. Vaaleansinistä kohti.
Äkkiä pois täältä metsästä, on varmaan huojennuksen ja voitonmaun jälkeen ensimmäisenä mielen päällä. Pidit tällä kertaa silmät selässäsikin, joten pieni poikkeaminen merkityltä polulta ei haittaa, vaan palaat sille takaisin ja seuraat sitä edelleen, kunnes havupuut harvenevat ja löydät itsesi pimeältä hiekkatieltä. Tätä, kun seuraa, pitäisi seuraavan rastipaikan tulla lähes vastaan. Nyt on hyvä hetki ottaa taas raville tai laukallekin. Mustat kalliot kohoavat yhä isommiksi ja helpotus mahtaa olla vieläkin suurempi, kun erotat valon kajastusta ja näet kalliossa loven, jonka luona aivan selvästi seisoo joku. Hetkinen... olisikohan ensimmäisen rastitehtävän vuoro? Turkoosi rastikin on tuossa, kyllä - kyllä vain! Roi ojentaa sinulle tehtävälapun.
TEHTÄVÄ KUULUU NÄIN: Arvoitustehtävä. Vastaa: ”Mikä voi olla raskas tai makea, tärkeä tehtävä sillä on; koskaan ei ole aloillaan; vähän, paljon tai ei ollenkaan?”
Vaikka kuinka tuijotan arvoitusta paperilapulla, minun pääni lyö tyhjää. Raskas ja makea? Ei koskaan aloillaan?
Vesi? Veri? Ajatukset? Ilokaasu?
Mahdollisuuksia on monia eikä mikään niistä tunnu sopivan täydellisesti juuri tuohon kuvaukseen. Paljoa aikaa ei miettimiseen tietenkään kannata käyttää, mutta kuten kaikki muutkin, tiedän myös tämän jäävän pyörimään mieleeni kunnes keksin vastauksen.
Toivottavasti oikeat vastaukset myös annetaan suunnistuksen lopussa.
Vilkaisen lapun antaneeseen mieheen ja näen hänen suunsa nykivän kuin estääkseen virnettään näkymästä. Näillä järjestäjillä on ihan liian hauskaa osallistujien kustannuksilla. Pyöräytän silmiäni ja menen vastauksella, joka tuli ensimmäisenä mieleen.
“Vesi”
Vastauksesi hyväksytään ja saat jatkaa matkaa. Nyt ollaan jo itse reitin puolessa välissä, mutta vielä on reilusti rasteja keräämättä. Loppumatka taitaakin siis olla yhtä rastilta toiselle kipinkapin kisaamista. Hämyrasteja tietysti voi vielä jossain olla...
KYSYMYS: Olet löytänyt (2) rastia! Mikä rasti on seuraava kohde?
Vasta rastilta lähtiessäni älyän, että rastivahtina oli tosiaankin nainen, ei mies. Pimeys tekee ehdottomasti tepposia silmilleni, päätän.
Vilkaisen jälleen karttaa. Alkumetrien kankeus pitäisi olla jo hävinnyt askelistamme, eikä metsämaastoakaan olisi enää pitkälti. Kohta alkaisi helppokulkuinen tieosuus, jossa voisimme helposti ottaa laukalla kiinni muutama sekunti menetettyä aikaa.
Teoriassa loppumatkan pitäisi olla helppo, vaikka edelleenkin olen melkein satavarma että missasin ensimmmäisen, kun päätin olla käymättä leiriaitalla. Päätös joka varmasti tulee vaivaamaan minua koko loppumatkan.
Huokaisen helpotuksesta kun huomaan edessämme alkavan tieosuuden. Ehkä pätkä laukka saa minut paremmalle tuulelle ennen kuin saavumme ruskealle rastille.
Pimeää hiekkatietä pitkin on helppoa taivaltaa hyvässä tahdissa kohti kaukana edessä siintäviä ajotien valoja. Huomaat kuitenkin lähempänä edessä päin pomppivan valopallon... sieltähän on tulossa toinen ratsukko vastaan! Kohta tunnistat parrakkaan miehen erikoisen värisen mustangin selässä (Barrett & Smokey). Hänellä on juron oloinen ilme. Häneltä voisi ehkä kysyä seuraavasta rastista.
KYSYMYS: Kysytkö toiselta ratsukolta ruskeasta rastista vai jatkatko ohi?
Vaikka minulla on vain muutama sekunti aikaa puntaroida vaihtoehtojani, voin tuntea aivoni käyvän ylikierroksilla. Takkuilevan aloituksen ansiosta olemme varmasti hyvän matkaa muita ratsukoita jäljessä, tuskin siis heitä haittaisi heittää meille pari pointteria?
Mutta mistä he sen tietäisivät. Yhtä lailla he voisivat luulla meidän löytäneen kaikki helpolla ja olevamme johdossa. Sitä paitsi kuka auttaisi ilmaiseksi vastustajaansa?
Mutta ei tämä edelleenkään ollut mikään varsinainen kilpailu. En edes muista tarkalleen ottaen kuulleeni minkäänlaisista säännöistä. Kuten ekstra kartta, missään ei ollut mainintaa etteikö muilta osallistujilta saisi kysyä neuvoa. Tai löyttäytyä kimppaan.
Mutta kun illan hämärässä voin helposti erottaa kuinka vastaantuleva mies on niin juron näköinen, sanani juuttuvat kurkkuun ja saa minut arvioimaan tilanteeni uudelleen. Olisiko kysyminen käytännössä luovuttamista? Ajattelisiko hän minua luuserina kun uteluillani saattaisin hyppiä hänen varpailleen?
Ovatko Kanadalaiset ylipäätään ystävällistä kansaa?
Ja sitten hetki onkin jo ohi ja vastaantullut ratsukko vilahtaa nopeasti ohi. Emme pysähdy eikä katseemme kohtaa. Menetin varmasti juuri mahdollisuuteni parempaan sijoitukseen.
Toisen ratsukon näkökulma: "Vastaantuleva ratsukko suorastaan säikäytti olemassaolollaan. Barrett oli imeytynyt niin omaan pieneen seikkailuunsa mukaan, että oli jo unohtanut muut kilpailijat. Mitäköhän tuo vastaantuleva mies olikaan löytänyt? Jaa’a. Barrettin olisi tehnyt mieli kysyä, mutta ei tehnyt niin: miksipä kukaan edes helpottaisi kanssakilpailijoiden taivalta? Sen sijaan mustangiratsastaja koitti tirkistellä, mistäköhän suunnasta vastaantulijat saapuvat. Hän tervehtii murahtaen (Bear mikä Bear), nyökkää kohteliaisuutta imitoiden ja näin ovat orit ohittaneet toisensa. Barrett kurkkaa olkansa yli kuin varkain. Sitten hän heittää lamppunsa valokeilan maata kohden: vanha velmu metsämies yrittää etsiä kavionjälkiä, jotka kenties vihjaisivat mistä päin lähteä etsimään. Miksi turhaan avaamaan suutaan, kun voi käyttää silmiään!"
Toinen ratsukko jää taa, jatkaen omaa kulkuaan kohti turkoosia rastia. Autotie on kuitenkin jo pian edessä ja käännyt pimeältä hiekkatieltä sen katulampun valoihin. Nyt jos karttaa taas katsoo, on ruskea rasti merkitty tämän tien varteen vastapäätä bussipysäkkiä. Siinä on ainakin yksi selvä maamerkki. Lähestyessäsi oikeaa paikkaa huomaat, ettei muita varsinaisia piiloja ole: vähän kitukasvuista pensaikkoa ja kivikkoa, joten rastin periaatteessa pitäisi kai näkyä melko helposti. Toisaalta, jos se on yhtään piilotettuna vaikka tuon suuremman kivenmurikan takana, täytyy asia tarkistaa jalan.
KYSYMYS: Tutkitko aluetta tarkemmin nousten alas satulasta vai jatkatko matkaa, koska nopealla silmäyksellä rastia ei näy?
Tutkitaan tietenkin aluetta tarkemmin.
Hyppäät alas ratsailta ja alat siirrellä oksia, käännellä vähän kiviäkin. Ihan varmuuden vuoksi. Et löydä rastia. Voi mätä. Alkaa epäilyttävästi tuntua siltä, että tässä on hämyn paikka - jälleen kerran. Siitäköhän vastaan tulleen ratsukon nyreä ilmekin johtui? Parasta nousta takaisin satulaan ja jatkaa matkaa kerta mitään ei tästä kohtaa löydy.
KYSYMYS: Mikä rasti seuraavaksi kohteeksi?
Askel askeleelta alan epäilemään, että järjestäjillä on joku ovelampi juoni meneillän ja tyhjiä rasteja onkin oikeasti neljä. Koska miksi kukaan jättäisi yhdelle lenkille kaikki hämyt? Vaikka tämänhetkinen tilanne tarkoittaisikin että kaikki viisi seuraavaa olisi oikeita rasteja, minulla on kuitenkin epäilykseni.
Tyhjä bussipysäkkirasti saa minut yhä huonommalle tuulelle. Kolmen tyhjän rastin arvaukseni oli mennyt ihan mönkään, joten en tietenkään uskalla jättää jokaista pienintäkin paikkaa tutkimatta, vaikka aikaisemmat rastit ovatkin olleet helposti havaittavissa hevosen selästä.
Nämä oli kuitenkin jotain inhottavia mielipelejä ratsastajiien kustannuksella, heittää heidät virheelliseen oletukseen että kaikki rastit on nähtävillä. Tai ne on kaikki oikeasti laitettu näkyville niin, ettei rastien löytämisestä oltu tehty vielä haastavampaa, sillä joka minuutilta ilta pimenee entisestän.
Niin, ehkä järjestäjät oikeasti haluavat osallistujilla olevan ihan vaan hauskaa.
Keveämmin mielin hidastan oriin käyntiin ja suuntaankin pois tieltä. Oikaisu violetille rastille ei tunnu yhtään hullummalta idealta, aikaisempi hutilointi jo nopeasti unohdettuna.
Tietä myöden ja eteenpäin! Seuraat katulampun kiilasta toiseen autotien vartta mäkeä alas ja niin pitkään, että huomaat viitan "Cross-country jumping course" ja "Unicorn Camp", joka osoittaa oikealle nousevalle polulle kohti mäkistä metsää. Esteet löytyvätkin nopeasti pieneltä aukealta, jota kuu sopivasti hiukan valaisee. Jossain täällä varmaan... ja toinen rasti olisi mahdollisesti sitten samassa suuntaa vain pidemmällä polulla. Nyt, jos ei jommasta kummasta lykästä, niin johan on suutari. On aika tutkia esteitä lähemmin. Puunrunko, pensas, porraslankku. Esteet jatkuvat leveälle polulle metsään. Kaartelet aikasi. Tuloksetta. Miten tämäkin voi olla hämyrasti! Olet varmasti suunnistuskilvan epäonnisin etsijä.
KYSYMYS: Jatkatko matkaa tummansiniselle rastille vai käännytkö takaisin jollekin muulle rastille?
Jatketaan matkaa tummansiniselle...
Polku johtaa pois päin maastoesteradalta. Pidät silmät tarkkana merkityllä reitillä, sillä nyt ei kyllä kaiken muun lisäksi ole yhtään varaa eksyä. Kartan mukaan tummansinisen rastin paikka on jossain lenkin heittävän polun keskellä. Osaat siis suurinpiirtein päätellä, mistä kohtaa kannattaa poiketa sivuun sitä etsimään. Helpotus on suuri, kun rasti löytyy suuren kuusen oksalta! Nyt vain havunneulasten läpi takaisin siihen kohtaan, josta lähdit, eikö niin...
KYSYMYS: Olet löytänyt (3) rastia! Mille rastille käy matka seuraavaksi?
Seuraavaksi joudunkin kysymään itseltäni että missä mentiin mönkään. No alussa tietenkin, se on selvä. Mutta olen edelleen hyvin hämmentynyt kun tyhjiä rasteja oli kaksi peräkkäin. Kylläpä kummastuttaa kun tallialueen kaikki neljä rastia ei ole hämäystä mikään. Missä logiikka?
Tuleva reittini on tietenkin yksinkertainen; keltainen, sininen ja punainen, ja sitten joudunkin koukkaamaan takaisin vihreälle. Valitettavasti. Mutta minkäs mahtaa, kun eihän sitä kuudella rastilla maalin voi tulla.
Olettaen että tulevilla rasteilla ei käy sen suurempia kämmejä. Niitä on käynyt tälle iltaa jo ihan riittämiin. Ehkä minun pitäisi pitää silmäni vielä auki violetin varalta, vaikka olen jo aivan varma että ensimmäinen kertani riitti kyllä, mutta tässä pimeydessä ei olisi mikään ihme jos joku oli jäänyt huomaamatta. Kuta enemmän asiaa mietin, sen epäilevämmäksi käyn tyhjien rastien suhteen. Mitä jos ne ei olleetkaan tyhjiä?
“Let’s mennään poika,” usutan Logen taas viimeiseen laukkapyrähdykseen, yrittäen jälleen kerran jättää harmittavat epäilykset taakseni kun lähdemme laukkaamaan kilpaa kuunvalon kanssa keltaiselle rastille.
Pääset pois metsästä turvallisesti ja eksymättä ja takaisin ajotielle, jonka ylität saapuen rantaan. Pimeä meri loiskii ja kohisee jossain näkymättömissä satunnaisten kuunsäteiden kimalluksessa. Keltainen rasti on helppo nakki - onneksi. Se löytyy rantakallioilta juurikin siitä paikasta, johon se kartassakin on merkitty. Otat heti sen jälkeen suunnan takaisin kohti ranchia. Loppujen rastien pitäisi olla aikalailla kaikkien siellä - ellei tietysti niin ikävästi jossain kohtaa käynyt, että jokin rasti meni metsiköissä pyöriessä ohi. Vaaleansininen rasti tuntuu sopivalta seuraavalta kohteelta. Päästyäsi takaisin ranchille, kierrät pihattoladon ja tarhojen sekä kisakatsomon takaa. Rastipaikka on lähellä aloituskohtaa eli ratsastuskenttää, jossain sen takana... Siellä sijaitsee pyöröaitaus sekä sen takainen männikkö.
KYSYMYS: Olet löytänyt (4) rastia! Etsitkö vaaleansinistä rastia rinkiaitauksesta vai sen takaa männiköstä?
Vedän infokartan taas takataskustani ja tutkin sitä otsalampun valossa tarkemmin. Yritän verrata karttoihin merkittyjä kohteita toisiinsa ja totean, että sininen rasti voisi hyvinkin olla pyörötarhalla tai sen takaisessa metsässä.
Tähän mennessä metsässä on ollut tusinoittain rasteja, joten tuntuu loogiselta jos tämä rasti olisi vaihteeksi jossain muualla.
Kello lähentelee varmasti jo kaheksaa. Pohdin, että jos olisin lähtenyt kiertämään rinkiä toiseen suuntaan olisinko jo maalissa? Onko tiellä vastaan tullut ratsukko jo maalissa? En tiedä, ja kuta pidemmälle matkassa etemme sen vähemmän huomaan välittäväni.
Ilma on kovin raikas tänään. Kuulen meren liplattavan jossain lähistöllä ja yllättäen minun tekisi mieli poiketa sitä katsomaan. Millaisen sillan kuunvalo oikein pinnalle tekisi? Nyt saattaisi olla viimeisiä hetkiä ennen meren jäätymistä, mikäli se jäätyisi ollenkaan. En ole ihan varma.
Ravistan muut asiat mielestäni. Niin, mihin jäimmekään? Vilkaisen arvioivasti taas ympärillemme ja teen nopean päätöksen suunnata rinkiaitaukselle seuraavan rastin toivossa.
Aitauksen tolppaan on nostettu palamaan tunnelmallinen lyhty hyvin houkuttelevasti. Ratsastat tyhjään tarhaan sisään ja katselet ympärillesi. Rasti voisi olla täällä. Asia on nopeasti tarkistettu: ratsastat kertaalleen ringin ympäri ja samalla seuraat aitaa. Rastia ei löydy, mutta sen sijaan olet huomaavinasi silmäkulmasta jotain ringin takana mäntyjen luona. Otat raville ja kierrät katsomaan osuuko epäilyksesi oikeaan... Ahaa, kyllä vain. Vaaleansininen rasti on täällä sidottuna männyn runkoon! Enää kaksi jäljellä - kyllä tästä yöstä vielä selvitään!
KYSYMYS: Olet löytänyt (5) rastia! Ratsastatko punaiselle vai vihreälle rastille?
Suuntaamme turpamme punaiselle rastille.
Punainen rasti on karttaan merkitty myllymäelle. Näet jo tähän, että sieltä kajastaa valoa, muttet sen tarkemmin miksi tai mistä lähteestä. Kierrät kentän ja merilaitumen välistä, kunnes pääset polulle ruskalehtensä melkein kokonaan pudottaneiden haapojen joukkoon. Valonkajo voimistuu. Tuulimyllyn edustalla nuotiopaikalla loimottaa tuli ja joku istuu sen ääressä vahdissa. Ehkä sydämesi vähän hypähtää, kun tunnistat Dewnin. Hän sörkkii nuotiota kepillä sinun ratsastaessa pihaan. Punainen rasti roikkuu joskus karrelle palaneen kelon oksassa. "Nikolai!" Dewn innostuu ja leveä virnistys kohoaa hänen kasvoilleen. "Tässä on koko ilta odotettukin!" Dewn on kuulemma juuri palannut Egyptin reissultaan ja heti joutui tapahtumaan rastivahdiksi töihin, niin hän naurahtaa. Saat häneltä tehtävän.
TEHTÄVÄ KUULUU NÄIN: Tunnista tähtikuviot.
https://i.ibb.co/TKYD5tb/valopva-tahtikuviot-1.jpg
https://i.ibb.co/NrJZNpD/valopva-tahtikuviot-2.jpg
https://i.ibb.co/nPH2W1J/valopva-tahtikuviot-3.jpg
https://i.ibb.co/MkqsJ1Q/valopva-tahtikuviot-4.jpg
Yllätyn itsekin kuinka paljon minun tekee mieli hypähtää alas Logen selästä, istahtaa Dewnin viereen pölkylle ja kertoa kaikesta. Sillä vaikka olemmekin tavanneet kasvotusten vain muutamia kertoja, hän on yksi niistä ihmisistä, joka osaa murtaa sisäisen muurini.
Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ketään jonka kanssa olen halunnut jakaa asioitani, ei sitten Villen. Ja joka kerta se kaipuun tunne yllättää minut aivan täysin.
En sano tervehdystä enempää mitään, koska tiedän että jos aloitan, en pysty lopettamaan. Ja pitäähän meidän saattaa tämä suunnistus loppuun. Yksi asia lisää minkä vuoksi pistää jalkaa toisen eteen.
Dewn hymyilee lähestyessään, ojentaa minulle neljä lappua ja pyytää minua tunnistamaan niissä esiintyvät tähtikuviot. Minä puolestani kiroan mielessäni, koska tuskin osaan nimetä yhtäkään kaikista tähtikuvioista. Oliko horoskoopit niitä? Voin varmasti olettaa, että mätäkässä vastaan tulleet constellation -kortit eivät ole taidettu nimetä oikeiden tähtikuvioiden mukaan. Harmi, olisin saattanut tunnistaakin Heliodin ja Thassan.
Itse asiassa, toinen kuvista muistuttaa hyvin paljon Nyleaa.
“Gemini, Nylea…”
Kääntelen kahta viimeistä korttia kädessäni ja yritän muistella mitä horoskooppeja ne voisivat muistuttaa. “Scorpius, Aquarius…?” Jälkikäteen ajateltuna oikea horoskooppi voisi olla parempi arvaus myös kakkosen kohdalla…
“Gemini, Sagittarius, Scorpius, Aquarius”, vastaan ja lähdemme taas liikkeelle. Minua ärsyttää jo valmiiksi lähteä käymään uudelleen vihreällä rastilla, mutta siitä saan syyttä tietenkin vain itseäni. Tottakai viimeinen rasti on juuri siellä ainoassa paikassa, missä päätin olla käymättä. Mutta kuta nopeammin pääsemme tämän läpi, sen nopeammin pääsen takaisin Dewnin luokse.
Ja Dewnhän näyttää nuotion loimussa komeammalta kuin muistinkaan.
"Tule moikkaamaan, kun retki on kasassa!" Dewn huikkaa jälkeesi. "Istun tässä kuitenkin vielä pitkälle iltaan, pari ratsukkoa on käymättä tällä rastilla..." No, sehän kai hiukan lohduttaa, kun taivallat takaisin polkua ja alas kohti ranchia. Yksi rasti uupuu ja sen pitäisi löytyä sieltä pahaiselta vihreältä paikalta. Ainakin, jos laskelmat ovat menneet oikein. Ranchin läpi vain ja samaiseen polkuhaaraan laitumen takana. Ohitat saunan, jossa taitaa joku saunoja jo ollakin löylypuuhissa. Yön kylmyys on koko ajan vain kiristynyt. Käännyt tällä kertaa leiriaitan suuntaan ja pian näet, että siellä odottavassa mökissä valot palavat kutsuvasti lyhdyissä ja ikkunoissa. Ja eikös tuolla ole joku... Vihreä rasti on mökin ovessa. Saat Tomfordilta tehtävälapun. Aivan, yksi tehtävärastihan taisi vielä puuttua.
TEHTÄVÄ KUULUU NÄIN: Keksi yhden virkkeen mittainen, mahdollisimman pitkä lause, jonka jokainen sana alkaa hevosesi kutsumanimen alkukirjaimella ja, joka liittyisi mahdollisimman hyvin tapahtuman teemaan. (Vaikeat kirjaimet saa muuttaa niitä lähiten vastaavaksi: B = P, C = S/K, D = T, F = V, G = K, Q = U, X = S, Z = S/T, Å = O)
Olen varsin tyytyväinen, kun viimein löydämme perille viimeiselle rastille. Sen sijaan ajattelen yhä hieman katkerasti kuinka helposti löydettävissä tämä rasti olisi ollut jos olisin vain edes käynyt nopeasti vilkaisemassa paikat ensimmäisellä kerralla. Olisimme ehottomasti jo maalissa, ja kenties takaisin Dewnin luona.
Olen myös hieman iloinen että Dewnin rasti tuli vasta viimeisimpänä, olisin varmasti laukannut reitin läpi rasteille pysähtymättä.
Suunnistuksen viimeisen tehtävän ojentaa minulle silmälasipäinen nuori mies jota en muista aikaisemmin nähneeni; hän ei pistä erityisemmin silmään eikä jää sen puoleen mieleenkään. Tai ehkä minulla on vain mielessä muuta ajateltavaa.
Niinpä töksäytän ulos ensimmäiset sanat mitä mieleeni juolahtaa, enkä edes jää miettimään ymmärtääkö mies suomen kieltä. “Lupasin Logelle laukata laitumen läpi löytämättä liehuvaa lippua leiriaitalta.” Mies kuitenkin nyökkää hyväksyvästi epämääräiselle lauseelle, joten en tuhlaa enempää aikaa kohteliaisuuksiin vaan käännän hevosen ympäri ja usutan sen nopeaan raviin polun läpi.
Maali ei voisi tulla vastaan yhtään nopeammin.
Seitsemän rastia kasassa, kaikki tehtävät suoritettuina. Enää loppusuora: suoraa päätä takaisin ja koukkauksen kautta maneesiin! Saavut maaliin - seitsemäntenä, vain aivan toisen ratsukon (Cecilia & Agravain) jäljessä! Hurraajoukkio ottaa sinut vastaan. Olipahan ilta! Hevosen hoito ja sitten syömään ja viettämään saunayötä... sekä tietysti nuotioiltaa erään tutun seuraan...!
MAALISSA!
Meillä oli ilmavoimissa tapana sanoa, että jos sattui näkemään vilauksen valkoisesta variksesta puiden lomissa, oli päivästä tulossa pahaenteinen. Joten kun viimein kurvaan kisapaikan pihapiiriin ja vannon näkeväni valkoisen vilahduksen läheisen kuusen oksalla, niin olisihan se pitänyt arvata ettei päivästä todellakaan päästäisi helpolla.
Ja kaikkihan lähti siitä, että olen liikkeellä ilman Logea.
Pahat enteet takaraivossa kummitellen painan auton ovet lukkoon, katselen hetken ympärilleni ja suuntaan sitten mutkaisaa tietä pitkin kohti toivottua areenaa. Ainakin äänten perusteella kuvittelisin olevani menossa oikeaan suuntaan. Paikalla on nimittäin paljon porukkaa, rakennusten kattoräystäitä tuntuu näkyvän vähän joka puolella, eikä minulla ole sen kummemmin hajuakaan missä mikään pitäisi olla.
Olen hermostunut, mutten tästä häslingistä. Vilkkaat kisapäivät on jo kovin tuttua hommaa. Sen sijaan kun jatkan kävelemistä seuraavaan mutkaan, en voi ravistaa mielestäni alastomuuden tunnetta, jota käveleminen ilman Logea vierelläni minussa herättää.
Ja nyt pohdinkin teinkö virheen kun en koukannutkaan hakemaan hevosta matkaani, vaikka matkaa olisi tullut helposti useampi sata kilometriä lisää.
Tallityöntekijän rauhoittelevat tekstiviestit ja lupaukset olevansa ajoissa perillä eivät paranna oloani. Siispä yritän työntää rauhattomat ajatukset syrjemmälle kun en niihin pysty mitenkään vaikuttamaan. Pitäisi vain toivoa että asiat hoituvat suunnitellusti, enkä minä jäisi keskelle kilpakenttää “with just a dick in my hand”, kuten sanonta menee.
Mutkaisan tien päätteeksi eteeni avautuu oitis näköyhteys isolle areenakentälle, jota ympäröi katsomo, päätalli ja maneesi. Kentän ympärille on kerääntynyt iso kasa porukkaa katsomaan päivän ensimmäisiä luokkia, joskin kenttä on vielä tyhjillään. Vaan ei sekuntiakaan ehdi kulumaan kun kaiuttimet särähtää ja juontajat ilmoittavat tauon loppuneen ja seuraavan luokan alkaneeksi. Saavuin siis kreivin aikaan.
En edes muista milloin viimeksi olisin ollut katsomassa muiden ratsukoiden suorituksia. Meillä ei ole koskaan ollut omaa kisahoitajaa, joten Logen varustaminen on aina ollut minun hommia, eikä se tunnetusti jätä aikaa käydä kurkkimassa muiden suorituksia vaikka olisinkin halunnut.
Ajatukseni katkeaa nopeasti kun kentälle astelee luokan viisi ensimmäinen ratsukko. Ja heidäthän minä tunnistan. Tuon mustavalkea laikukkaan täysiverisen olen nähnyt usein ennenkin, osallistumassa samoihin tapahtumiin kuin minäkin. Katson kuinka ruskeahiuksinen nainen tervehtii ensin tuomaristoa, odottaa hetken liikkumatta paikoillaan ja lähtee sitten tarmokkaasti liikkeelle musiikin alettua.
Ratsukon työskentelyä on miellyttävää katsella.
Tamma polkee tarmokkaasti radan vasenta reunaa harjoitusravissa, pidentää askeliaan ohjeistettaessa, kääntyy voltille hyvässä muodossa ja on kaikin puolin tasapainoisen näköinen. Ratsukolla on selvästi hyvä päivä menossa, sillä ratsastajalla näkyy olevan vaikeuksia pidätellä hymyään. Jos käteni ei hiplaisi jatkuvasti taskussa olevaa puhelinta viestin toivossa, hymyilisin varmasti itsekin.
“Hei, ootko sä Karevaara? Nikolai?” kuuluu sivultani yllättäen ja käännän huomioni automaattisesti puhujaan päin. Vieressäni seisoo blondi, juuri ja juuri täysi-ikäiseltä näyttävä tallityttö, jonka vaatteet on uusinta uutta ja naamallaan hän kantaa itsevarmaa ilmettä. “Se oot sä! Hemmetti näkeepä täällä tänään suuriakin nimiä.”
Tunnistus tekee minut oitis hermostuneemmaksi, vaikka koitankin muistutella itselleni, etten tietenkään voinut olettaa pysyväni tunnistamattomissa loputtomiin. Luokkavoitto tämän kesän Power Jumpissa varmisti sen. “Ketä muita?” Yritän häpeilemättä kaartaa aiheesta, ja annankin katseeni kiertää pitkin katsomossa istuvia henkilöitä, joskin kukaan ei erityisemmin pistä silmään.
Tyttö vieressäni näyttää tarttuvan syöttiin. Hän nostaa sormensa ja osoittaa kisakentän toiselle puolelle. Näen kaksi hahmoa vain vilaukselta kun Paahtis ja Heikkilä onnistuvat juuri pysähtymään eteemme. Mutta se pieni hetki on tarpeeksi toisen henkilön tunnistamiseen.
“Mitä Arasalo tekee täällä?” Möläytän ääneen enempää ajattelematta. Tyttö kohottaa kulmakarvaansa ja hänen naamalleen nousee epäilevä mutta huvittunut ilme. Ei se sun lupaas siihen tarvii, voin jo kuulla hänen tokaisevan.
Sillä Arasalon Aava siellä tosiaan seisoo juttelemassa puolta nuoremmalle miehenalulle. Nainen kannattelee itseään tuttuun tapaan jämäkästi ja itsevarmasti, mutta silti onnistuu luomaan ympärilleen ystävällisen fiiliksen. Hän ei näytä muuttuneen vuosien saatossa ollenkaan. Paitsi pyöreästä mahastaan, jonka peittämisessä hänen takkinsa tekee harvinaisen surkeaa työtä. Sitä en edellisellä kerralla muista nähneeni.
Sillä seitsemän vuotta sitten, kun istuin Logen selässä norjalaisella kentällä pureksimassa kiukustuneena hampaitani yhteen, enkä edes välittänyt Aavan näkevän turhautuneisuuteni paistavan naamaltani. Hyvä vaan! Tiesipähän nainen ettei hänen valmennuksissaan ollut päätä eikä häntää, eikä varsinkaan auttamaan Logen jukuripääpuuskien kanssa.
Sillä sitähän tämä oli, hevosen murkkuikää, vaikka luulisi sen menneen ohi jo vuosia sitten.
Ja vaikka kuinka istuin syvemmälle satulaan, pidin ohjat tuntumalla enkä antanut senttiäkään periksi, pidin oriin kurissa pohkeitteni välissä ja annoin hyvin yksinkertaisia käskyjä liikkua aktiivista käyntiä eteenpäin, ei Loge tuntunut haluavan kuunnella minua ollenkaan. Oriin häntä piiskasi takanamme kiukkuisesti. Sen korvat oli niskassa kiinni ja epäilemättä Aava näki sen vilauttelevan myös valkuaisiaan.
Loge teki kaikkea muuta paitsi sen mitä halusin sen tekevän. Oriin pää heittelehti vähän väliä ylhäällä, se otti kiukkuisia sivuaskelia ja peruutuksia kun en antanut sille vapaita ohjia, yritti perkele pukitellakin välillä tuloksetta ja kaiken kukkuraksi se rymisteli Aava päin kuin minun pysähtymiskäskyjä ei olisi ollut olemassakaan.
Ketä tahansa muuta olisi hirvittänyt olla samalla kentällä meidän kanssa. Minuakin oli aikaisemmin kauhistuttanut, mutta nämä viikoittaiset itkupotkuraivarit näytti tulleen jäädäkseen, ja kaikki se kuukausien edistyminen tuntui hävinneen Logen korvien välistä kuin pieru Saharaan. Näin silmäkulmasta Aavan ravistavan päätään.
“Sulla on kuri kateissa! Me käytiin viime viikolla just tää sama keskustelu-”
“Mitä hiton väliä sillä keskustelulla on kun ei siitä oo ollu mitään vaikutusta tähän penteleen jääräpäähän!” Tokaisin kiukunpuuskassani takaisin, ja yritin samalla epätoivoisesti pidellä ohjaksia kivenkovassa otteessa. Käsivarteni jomotti rasituksesta, mutta egoni ei antanut minun luovuttaa.
Eikä näyttänyt antavan Aavakaan.
“Se suitsista repiminen ja kantapäillä potkiminen ei auta teitä ollenkaan! Kuta enemmän sä koitat saada väännettyä Logen täysin sun tahtoos, sen kovemmin Loge pistää sulle hanttiin!”
Ja kuin todistaakseen Aavan sanat oikeiksi, Loge päätti nostaa kapinallisen ravilaukka sekoituksen minun kootun ravikäskyni sijaan. Hiekka pölysi ja tanner tömähteli niin, että kentällä olisi voinut luulla laukanneen useampikin ratsukko.
Lopulta Aavalta paloi pinna. Kuului kova STOP, NYT RIITTI! -huuto, mikä näköjään riitti Logelle pysähtymiskäskyksi paremmin kuin minun haparat yritykseni selästä. Hiki valui norona naamaltani ja puuskutin totaalisen epäonnistuneena. Kiukkuni ei ollut hälvennyt lainkaan, eikä auttanut sekään että Aavalta tuntui loppuneen kärsivällisyys kohdallamme aivan kokonaan.
Naisen ei tarvinnut sanoa sanaakaan, tiesin tulla alas ratsailta mukisematta. Enkä häpeillyt ollenkaan paiskatessani ohjat hänen avonaiseen käteensä ja potkiessani kiukkuisasti kentän hiekkapohjaa. Mutta sitten Aava hyppäsikin itse hevosen selkään ja sekunnin murto-osan ajasta olin totaalisen ymmälläni. Sitten palasin takaisin pinnalle.
No siinäpähän yrittäkööt. Ehkä hälle vihdoin painautuisi kalloon ettei Logea pystynyt ratsastamaan kuin mitä tahansa kopukkaa.
Mutta kaikki ikävät ajatukset ja viikkojen ajan pakkautunut turhautuneisuus katosi kuin tuhka tuuleen, kun näin tämän ratsukon ottavan ensimmäisiä yhteisiä askeleitaan.
Loge näytti aluksi riitaisalta, sitten hämmentyneeltä ja lopuksi epävarmalta kun selkään istahti joku aivan toisenlainen henkilö kuin mihin se oli tottunut. Aava oli jämerä. Ei, hän oli kannustava, ja se näkyi oitis oriin käytöksessä. Siitä jukuripäisestä orista, johon olin kuukausien ajan joutunut totuttelemaan, ei näkynyt jälkeäkään. Loge laukkasikin nyt niin hillityn rauhanomaisesti, etten ollut uskoa silmiäni. Sen kaula oli kaarella ja jalat polkivat tarmokkaasti sen ruumiin alla, ja mielessäni pyöri vain yksi ajatus.
Minäkin halusin ratsastaa Logella tuolla tavalla.
“On häntä näkyny täällä useemminkin. Tulee hyvin juttuun Ida-Marian kanssa.” Tytön ääni havahduttaa minut takaisin nykyaikaan. Olin ilmeisesti syvälläkin ajatuksissani, sillä tyttö kohottaa taas kulmakarvojaan nähdessään pölmästyneen ilmeeni ja lisää, “you know, meidän valmentaja”. Vilkaisen takaisin kaksikon suuntaan ja huomaan automaattisesti korjaavani ryhtiä ja suoristavani takin helmaa, sekä puhdistavani mielikuvituspölyjä olkapäiltäni. Pidän katseeni parivaljakossa silloinkin, kun avaan suuni hetken päästä uudelleen.
“Miltä näytän?”
Kysymykseni tuntuu tulevan tytölle aivan olan takaa. Hän availee suutaan hämmentyneenä eikä oikein tiedä mitä tuohon vastaisi. Sitten hän vilkaisee minua nopeasti päästä varpaisiin, vaihtaa painoaan jalalta toiselle ja epäröi hetken uudestaan. “Oot ihan fine?” Hän aloittaa, ja vilkaisee samaan suuntaan mihin minä edelleen katson, kuin yrittäen ratkaista mahdotonta yhtälöä. “... mutta luulen et toi nainen on sulle aivan liian vanha. Ja aivan liian paksuna.”
Puhelimeni värähtää taskussani, eikä se voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa. Huokaisen viimein helpotuksesta. Sitten naamalleni kohoaa toispuoleinen virne ja vilkaisen takaisin tytön suuntaan. “En tiedä Arasalosta mutta hänen kaverinsa ei näytä yhtään hassummalta.” Lähden oitis hölkkäämään takaisin parkkipaikoille. Jätän taakseni varsin punehtuneen tytön, joka vetää sylkeä väärään torveen, yskähtää ja päästää epämääräisen Ai Danielko?! -äännähdyksen. Virnistystäni ei huomaa kukaan.
Olen edelleen hieman hermostunut vaikka näen tutun trailerin nyt edessäni. Kuljettaja hyppää ulos ratista pyydellen anteeksi myöhästymistään, mutta nopea tokaisu etten välittänyt syistä saa miehen sulkemaan suunsa. “Kannetaan nyt vaan tavarat talliin,” lisään lopuksi kun aivoni saavat kiinni mitä olinkaan suustani päästänyt. En onneksi kuule vastalauseita.
Mutta sitten onkin Logen vuoro, ja aikaisempi pahan enteen vilahdus kuusikossa palaa nopeasti mieleeni, kun orii peruuttaa rymistellen ja kimakasti hirnahtaen ulos trailerista. Mieleni tekee miltei ohjata hevonen takaisin traileriinsa ja huristella paikalta, mutta ei me oltu tänne asti tultu vaan luovuttaaksemme.
Vaikka Logella sattuikin olemaan tänään sellainen päivä. Ja juuri silloin, kun Aava sattuu olemaan katsomossa. Elänkö menneisyyttäni uudelleen?
Koko matkan talleille saakka minun pitää pitää kaksin käsin riimusta, jotta saan pidettyä oriin aloillaan. Tämä ei ole todellakaan Logen normaalia käyttäytymistä, enkä ihmettelisi yhtään, jos jossain lähistöllä olisi joku tamma kiimassa.
Kuskini tulee juoksujalkaa perässämme Logen varusteet sylissään, ja lähtee ohjaamaan meitä oikeaan suuntaan kun pysähdyn taas kertaalleen ihmettelemään minne meidän on tarkoitus mennä. Onneksi joku on sentään ottanut asioista selvää. Nykäisen Logen jälleen liikkeelle, mikä osoittautuu hankalaksi kun oriin katse on tuntunut porautuneen kiinni läheiseen tarhaan ja siellä meitä tuijottavaan uteliaaseen silmäpariin.
Olisiko eläinrääkkäystä jos antaisin hevoselleni luunapin? Oot kansainvälinen GP-tason kisaratsu for fucks sake, ryhdistäydy!
Nopea vilkaisu kellooni kertoo ajan loppuvan pian käsiin. Joten kun pääsemme vihdoin tallille, joudun melkein työntämään Logen persauksista karsinaan että päästään itse varustamiseen. Nopea harjaus lävitse saa olla tarpeeksi ja alan heittelemään kuskini tarjoamia varusteita paikoillaan steppailevan oriini päälle. Enkä meinaa uskoa silmiäni kun selälle heittämäni satula ei ole Logen alkuunkaan.
Käännyn sanattomana katsomaan taakseni. Kuskini katsoo minua hetken ihmeissään. Hänen naamalleen syttyy ensin oivalluksen ilme, joka muuttuu nopeasti kauhistuneeksi värien paetessa hänen naamaltaan. En saa sanaakaan suustani, eikä näytä saavan hänkään. Hitot, syteen tai saveen.
Suuntaan ulos kohti jo tuttua areenaa. Pystyn miltei kuulemaan Aavan aloittavan saarnauksensa. Sulla on kuri kateissa… huomasin kyllä itsekin, kiitos vain!
Pian pääsen hyppäämään oriin selkään, mutta ennen kuin astun aitojen sisälle suureen areenaan, suljen hetkeksi silmäni ja hengähdän syvään. Tunnen Logen lihasten väreilevän allani jännittyneenä. Koitan palautella muistiini kaikkia niitä niksejä jotka muistan helpottaneen edellisillä kerroilla, mutta mieleeni muistuu vaan edellisen viikon rento metsälenkki, jolloin olin antanut Logelle pitkät ohjat ja vain istunut satulassa hiljaa, vähän samaan tapaan kuin nytkin.
Ja tiedän jo valmiiksi että kunhan pääsemme liikkeelle, ei meitä voisi estää mikään.
Lukijalle tulee tunne, että kuuluisuudestaan huolimatta ratsastajalla on jalat tukevasti maassa. Tätä olisi voinut lukea vaikka sen kokonaisen kirjan verran; pituus ei haittaa laisinkaan, päin vastoin, tulee tunne että tämähän loppui ihan kesken. Lukija elä mukana niin kisajännityksessä kuin vanhojen tuttujen näkemisen tunnemyräkässä. Kokonaisuus on kerta kaikkiaan onnistunut, arpoja kekseliäästi hyödyntäen. Tarina kulkee kuitenkin omia teitään, eikä suinkaan ole rajoittunut arpojen ympärille. Sen sijaan kirjoittaja on napannut niistä inpiraation, mikä niiden pohjimmainen tarkoitus tietenkin onkin. Lisäpisteitä ropisee miljöön ja Kuuvuoren tuntemuksesta; kirjoittaja on selkeästi panostanut aikaansa myös kilpailupaikkaan tutustumiseen, jopa henkilöitä myöten. Tästä tuotoksesta on vaikeaa löytää mitään rakentavaa palautetta, mutta kappalejako parin virkkein välein tekee kiireisen tunnelman. Toisaalta, kiireinen tunnelma sopii kiireiseen kisapäivään kuin nenä päähän! Tämä tuotos on ehdottomasti pokaalinsa arvoinen."
⭐⭐⭐⭐⭐ erikoinen toteutustapa ja kuvakulma, upeat yksityiskohdat
⭐⭐⭐⭐⭐ kuvakulma, yksityiskohdat, värit - kokonaisuus!
⭐⭐⭐⭐⭐ värisävyjen ja kuvakulman yhtenäisyys
Wow! Tämä kuva pisti silmään heti ensimmäisellä yleiskatsauksella ja pysyi voittajasuosikkina loppuun saakka. Upea kokonaisuus, mahtipontinen kuva. Upeat yksityiskohdat, katseenvangitsija.
Erottuva ja mieleenpainuva idea taitavalla toteutuksella! Paljon katseltavaa: mieletön taivas; ratsukko, jonka piirtämiseen on myös panostettu; esteen ja kilpailuiden yksityiskohdat. Kerrassaan huikea kokonaisuus, jota on lumoavaa ihastella!
Kuva säväytti heti ensimmäisellä vilkaisulla. Sävyt, kuvakulma sekä yksityiskohdat ovat hienoja ja erottuvat selkeästi edukseen.
Kaviot polkivat kentän pehmeää hiekkapohjaa rauhallisin, mutta tarmokkain laukka-askelmin. Päivä oli ollut pakahduttavan kuuma jo viikon verran, treenaavaa ratsukkoa se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Aurinko paahtoi pilvettömällä taivaalla, mikä sai kuivan hiekan pölyämään radan jyrkemmissä mutkissa.
3, 2, 1. Laskin askeliamme keskittyneenä. Logen häntä piiskasi rauhattomasti takanamme, orii olisi epäilemättä halunnut juosta esteelle pää kolmantena jalkana, mistään piittaamatta. Olisin varmasti pyöräyttänyt silmiäni jos emme olisi juuri tulleet seuraavalle puomille, Logen pidätteleminen vieden kaiken keskittymiseni.
Ponnistus, hyppy, laskeutuminen, kaikki meni kuin oppikirjasta. Tunsin suunnatonta mielihyvää tähänastisesta suorituksestamme. Loge oli aivan innoissaan päästessään vihdoin hyppäämään ihan oikeaa rataa, eikä niitä halveksuttavan kokoisia oksereita joita olimme laittaneet oriin hyppimään jo useamman viikon. Pelkästään laskemalla kämmeneni hevosen ryntäille tunsin kuinka sen lihakset väreilivät jännityksestä, korvat nousi terhakkaasti pystyyn odotuksesta ja ilma oriin ympärillä oli melkein sähköinen.
Mutta en voinut Logea innokkuudesta syyttääkään, tunsin nimittäin aivan samanlaista kaipuuta suurille esteille kuin sekin.
Pidättelin oriita toistamiseen kun vauhti tuntui kapuavan taas päättömiin lukemiin. Vaihdoimme mutkan jälkeen laukkaa, laskin askeleet, suuntasin katseeni jo seuraavalle esteelle ja hyppäsimme mallikkaasti edellisen ylitse. Loge korskahti tyytyväisenä. Olisin varmasti tehnyt mitä vain jotta olisin voinut elää tätä hetkeä yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikki tuntui niin täydelliseltä.
Sitten havahduin liikkeeseen silmäkulmassani. Millisekunnissa keskittymiseni herpaantui ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Loge luimi oitis muuttuneelle käytökselleni. Orii otti muutaman holtittoman askeleen lähestyessään esteelle, jonka yritti vielä korjata ennen ponnistustaan, mutta vituiksihan se meni. Puomin kolahdus kaikui kentällä kuin mikäkin kuulutus alkeellisesta virheestämme.
Hidastelin oriin käyntiin ja yritin olla välittämättä kun Loge purki turhautumistaan nykimällä ohjia kädestäni. Sillä aikaa Ville oli hypännyt kentän reuna-aidan ylitse ja käveli meitä kohti rento ilme naamallaan. Hänen aikaisemmat ratsastusvaatteet oli vaihtuneet rennompaan asusteeseen; sortseihin ja teepaitaan. Yritin kovasti pitää harhailevat silmäni kurissa.
"Kuis te vielä ootte täällä uurtamassa? Meidän treenit loppu jo."
"Sanoinhan et me hypätään vielä pari estettä loppuverryttelyks."
"Niin, sanoit sen kolme varttia sitten."
Kulmat kurtussa vilkaisin vaivihkaa aikaa ranteessani. 18:27. Hups. Ville virnisti huvittuneena, hieman päätään ravistellen kuin olisi kauan sitten jo päätellyt tämän olevan aivan tapaistamme. Ei se ollut. Ainakaan yleensä. Jossain määrin ehkä.
Käänsin katseeni hieman kainostellen.
Meillä oli takana varsin rankka mutta antoisa treenihetki. Ville oli vihdoin antanut vihreää valoa haasteellisempiin treeneihin, joten olin totta kai oitis napsauttanut game-mode -kytkimeni päälle ja napannut heti ensimmäisen vastaan tulleen kisailmoituksen tähtäimeeni.
Kenttäkisat, parin viikon päässä toisella puolen Suomea. Tuskin maltoin pysyä nahoissani. Viime kilpailusta oli kulunut jo toista vuotta, siis aivan tuskallisen pitkään, ja vaikka olinkin jo hetken yrittänyt vonkua Villeltä lupaa osallistua pienempiin kisoihin emme sitä olleet kuitenkaan saaneet. Ymmärsin kyllä, kisahevosen jalkatrauma oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen juttu, ja olin tosissani ollut onnekas kun toipumisestamme oli vihdoin tullut positiivisia tuloksia. Monikaan ei saanut sellaista päätöstä.
Villeä oli kaikesta kiittäminen, oikeasti.
" -tapauksia hevoset voivat menettää tajuntansa. Tapaukset, joissa liikkumisvaikeudet pahenevat muutamassa vuorokaudessa johtavat yleensä kuolemaan."
"Mitä?"
"On täysi ihme miten mitkään opetukseni on menny sulle perille kun sun keskittymiskykysi on tuota luokkaa."
Nakkasin miehelle puolihämmentyneen katseen. Ei minun keskittymisessäni ollut mitään ongelmaa, päinvastoin, keskittymiskykyni oli tunnetusti priimaluokkaa "Olin vaan hetken omissa ajatuksissani."
"No niin kyllä olit. Ehin kertoa sulle puolen sivun verran wnv:stä ennen kun havahduit. Mikä mättää?"
Ville taputteli Logen hiestä märkää kaulaa. Orii puuskutti ja ravisti päätään, ja lähti sitten tallustamaan laiskoin askelin miehen perään kun tämä nykäisi meidät loppukävelylle. Olin miltei sanomassa vastalauseita; olisin niin kovin halunnut hypätä vielä muutaman esteen mutta minunkin täytyi jo myöntää että Loge tuntui varsin väsyneeltä allani.
Emmekä olleet ehtineet edes kouluratsastamisen puolelle. Ja kello oli jo miltei seitsemän.
Toruin itseäni huolimattomuudesta.
"Ei mikään-", aloitin, mutta Villen läpitunkeva katse sai minut hiljenemään. Tarkastelin hetken miehen vihreänsinisiä silmiä, ennen kuin huokaisin syvään ja siirsin tappiollisena katseeni muualle. Joskus yllätyin itsekin kuinka hyvin Ville oli oppinut minut tunteman. Vielä enemmän yllättyneempi olin, kun tavanomaisen hermostuneisuuden sijaan tunsinkin pelkästään kutkuttavaa jännitystä. Jo kymmenennen kerran tällä viikolla tiesin olevani totaalisesti kusessa.v
"Tää on eka kisa sitten... noh, tiedäthän", Onnettomuus, kuntoutus, sen jälkeiset komplikaatiot ja psyykkiset oireilut sekä minulla että Logella. Lista vain venyi venymistään, "-enkä voi muuta kun pohtia kaikkia niitä tilanteita missä asiat voi mennä vikaan. Koska totuushan on et jokin asia menee taatusti vikaan tavalla tai toisella. Mahdollisuuksia on lukemattomia."
Villen ilme pysyi peruslukemilla, aivan kun hän olisi odottanut minun sanovan jotain tuon suuntaista. "Etkö sitten tahdokaan osallistua?"
"Ei, haluun sitä enemmän kuin mitään muuta. Mutta jos Loge satuttaakin itsensä uudelleen? Tai jos käykin niin et se kieltäytyy kisaamasta ihan totaalisesti? Mitä jos mulle iskee PTS-"
"Jossittelustahan ei oo sun tilanteessa mitään hyötyä. Karu fakta on, et teidän pitää jossain vaiheessa kuitenkin uskaltautua takas kilpakentille mikäli aattelit kisauraasi vielä jatkaa. On totta et nää kisat ei tuu menemään mitä suurimmalla todennäkösyydellä silleen kun haluat, mut jostain on lähettävä. Joten miksi ei näistä kisoista?"
Pohdin hetken Villen sanoja. Tiesin kyllä että asioiden murehtimisella, joihin en pystynyt vaikuttamaan, ei tulisi mitään, ja jollain tavallahan minun täytyi saada selville mitä asioita meidän täytyisi vielä työstää. Sekä niitä uusia asioita mitä epäilemättä kävisi ilmi kisojen aikaan. Tunnistin kuitenkin kylmäävän pelon kosketuksen jossain takaraivoni sopukoissa.
"Mitä jos Loge ei enää hyppääkään?" Kuskasin viimein, kun olin saanut puettua suurimman pelkoni sanoiksi.
En useinkaan pelännyt kohdata uusia, edes pelottavia asioita. Mutta tämä hirvitti minua tavalla jota en olisi pystynyt kuvittelemaankaan. Olin miltei saanut itseni uskomaan, että epätietoisuudessa oli hyvä elää, sillä silloin en ainakaan joutuisi myöntämään että tämä pilvilinnassa asuminen ei ollut realistista.
"Jos käy niin, et Loge ei syystä tai toisesta voi enää kisauraansa jatkaa," Ville aloitti hitaasti, tarkasti miettien jokaista sanaansa. Kavahdin miehen sanoja automaattisesti, "sitten joudut miettimään haluatko viettää tulevaisuutesi Logen kanssa leppoisasti ratsastellen vai jatkaa hemmetin hienoa kilparatsastajan uraasi jonkun toisen hevosen selässä."
Suljin silmäni pettyneenä. Kyllähän minä tiesin mitä se tarkoitti. Sanat vain satuttivat astetta enemmän kun kuulin ne sanottavan ääneen.
Ville tiesi epäilemättä mitä sillä hetkellä ajattelin sillä hän jatkoi heti perään, "Mutta nyt ei oo oikee aika sen murehtimiselle. Katotaan ensin mitä nää kisat tuo tullessaan ja pohditaan sitten yhdessä miten jatketaan." Mies vieressäni tarjosi minulle rohkaisevan hymyn johon vastasin automaattisesti. Tunsin oloni oitis rennommaksi kun tiesin sen olevan lupaus valmentajaltani että ystävältäni pysyä vieressäni myös tulevaisuuden vastoinkäymisiltä.
"Asiasta kukkaruukkuun, jos muistini pelaa oikein, lupasit lähteä mun mukaan viettää iltaa. Ne on kuulemma sytyttäneet kokon ja ruokaakin ois tarjolla."
"Ai lupasinko?"
"Taisit sanoa 'Kait mä voisin kun en taida pystyä viettää koko sitä päivää hevosenkaan selässä'. Kuulosta kovasti lupaukselta mun korvaan."
Villen sanat sai minut pienesti naurahtamaan. Muistin sen toissailtaisen kun olimme tapamme mukaan lopetelleet sen päivän treenimme iltamyöhään, ja tietysti juhannus ajankohtaisena juhlana oli noussut esille. Mies oli tosiaan kysynyt minua mukaan, ja olin ollut siitä ihan liian innoissani. En tietenkään ollut sitä hänelle kuitenkaan näyttänyt.
"Ja jos mä muistan oikeen näytit aivan maasi myyneeltä kun olin eka kieltäytymässä. Enhän mä siinä enää raaskinu sun loppuiltaas pilata."
"Ai säälistä? Auts. Noh, epätoivoisen miehen on otettava mitä vaan saa."
"Ai sekö olit sinä epätoivosena?"
"Epätoivoinen minä menisi tänä yönä keräämään kukkia niityltä ja laittaa ne tyynyn alle, tai kieriskele alasti viljapellossa. Ja jos jatkat tuota rataa miusta tulee tosi epätoivoinen. Lupaan et raahaan siut mukanani tekee samaa."
Naamani venähti oitis lupauksesta. Ei, ehdottomasti ei, siihen en suostuisi. Hyppäsin alas Logen selästä ja heitin Villen nauravalle naamalla nyrpeän ilmeen. "Kusetat."
Mutta mies vain virnistikin minulle päätään ravistellen, enkä voinut ollenkaan kertoa oliko hän tosissaan vai ei. Ville nappasi Logen ohjat kädestäni ja lähti taluttamaan oriita ulos kentältä. Minä jäin seisomaan paikoillani katsellen heidän loittonevaa selkäänsä. Jälleen kerran tunsin aivan suunnatonta kiitollisuutta miestä kohtaan, sillä olin aivan unohtanut aikaisemmin vaivaamani asiat, enkä voinut kuin ihmetellä kuinka olinkaan ollut niin onnekas törmätessäni häneen.
Lopulta lähdin juoksemaan parivaljakon perään. Tänä juhannuksena saattoi hyvinkin olla ripaus taianomaisuutta ilmassa. Hymyäni oli vaikeaa peittää.
Sanana Storywoods dressage centre toi ehdottomasti ensimmäisenä mieleen ylelliset tallirakennukset ja puitteet treenaamiseen, sekä ammattimaisen ja sijoituksia tavoittelevan kisakeskuksen, jossa tähtäin oli suunnattu huipulle.
Vaan siinäpä me sitten seisoimme, keskellä kisapäivän vilinää, ihmettelemässä kaikkea juhlapäivän tilpehööriä mitä ihmiset olivat ympärillemme ripustelleet. Piha oli täynnä hälisevää porukkaa ja heidän keskeltä pystyi miltei tuntemaan positiivisen ilmapiirin valtaavan koko tallialueen.
Oliko jonkun tärkeän henkilön syntymäpäivä?
Potkin kengänkärjellä soraa. En tiennyt mitä oli tapahtumassa ja se sai minut helposti hermostumaan. Ihmiset virtasivat ympärillämme vähintäänkin joka suuntiin. Oliko heillä vielä vappuhatut päässä? Kiinnitin huomioni muidenkin ihmisten vaatetuksiin, ja kas kummaa, he olivat pukeutuneet mitä värikkäimpiin asukokonaisuuksiin.
Vilkaisin vaivihkaa omaan, varsin tyyriiseen mustaan kisavaatetukseeni. Kuinka ironista että ylipukeutuneisuuteni sai minut tuntemaan niinkin paljaaksi.
"Hei anteeks...?" Huikkasin ohikulkevalle kaksikolle, mutta he jatkoivat iloista rupattelemistaan kiinnittämättä minuun minkäänlaista huomiota. Yritin saada johonkuhun katsekontaktia, mutta kaikki tuntuivat olevan aivan omissa maailmoissaan. Mikä ihmisiä oikein vaivasi?
Lopulta nykäisin Logen liikkeelle ja lähdimme kävelemään ihmisvirran mukana talleille päin. Ehkä löytäisin tallituvasta jonkun joka osaisi vähän valaista tilannetta. Olin kyllä aika varma lukeneeni Storywoodsin koulukisoista. Aikaisemmin talvella järjestetty Dressage cup oli nimittäin ollut kaikin puolin ammattimaisesti toteutettu, joten olisi pieni pettymys jos ihan kunnon kisoja ei ollutkaan.
Jätimme ihmismassan taaksemme kun astuimme tallin sisäänkäynnille. Muilla kuin osallistujilla ei tainnut olla lupaa mennä häiritsemään, ja sekös meille passasi oikein mukavasti. Värikkäät asut, perässä liitelevät ilmapallot ja hevosten harjoissa roikkuvat serpentiinit tekivät ikävää osumaa mielenrauhaani.
Trööt!
Vappupillin tööttäys sai minut miltei hypähtämään nahoistani. Edessäni seisoi nuorehko, nutturapäinen nainen jonka ruskeisiin takkuroihin oli kilvan jäänyt roikkumaan serpentiinejä ja olkia. Ja hän oli, noh, kaikin puolin lyhyt.
"Trevor! Didn't I tell you to wear something special today? You are bringing everyone's spirit down with your moody-"
Naisen sanat hiljenivät samassa sekunnissa kun hänen katseensa lukittui naamalleni. Katsoimme tovin toinen toistamme. Nainen räpäytti silmiään ensin kerran, sitten toisen, kuin toivoen että katoaisin hänen edestään hetkenä minä hyvänsä. Lopulta hänen naamalleen levisi varsin nolostunut ilme.
"Anteeks-, en todellakaan meinannu- LUULIN SUA JOKSKUKS MUUKSI!" Nainen seisoi edessäni niin hermostuneen oloisena että minun kävi melkein häntä sääliksi. Melkein.
"Oonko mä todella niin synkän olonen..."
Naisen ilme muuttui sekunnissa aivan kauhistuneeksi, ja hän tuntui kutistuneen vielä pienemmäksi kuin olisin uskonut olevan mahdollista. Jostain sieltä alhaalta pulppusi epämääräisiä sanoja naisen suusta, seasta saattoi helposti erottaa sanat kiusallinen ja painajainen.
Naamalleni levisi pieni virne.
"Oo vaan ihan rennosti, kuhan härnäilen."
Hetken mietin olinko mennyt liian pitkälle kun kauhistunut ilme naisen naamalla ei ottanut lähteäkseen. Yllättäen väri palasi kuitenkin hänen kasvoilleen ja kuulin hänen huokaisevan syvään helpotuksesta. "Hemmetti sun kanssas, ei tuolla tavalla saa säikytellä! Olin jo ihan varma et- hei, ollaanko me tavattu?"
Jännityin kysymyksen kuullessani automaattisesti. "En tiedä, tunnetaanko?" Vastasin takaisin hieman epämääräisesti. Totta puhuen vihasin tätä kysymystä kaikista eniten. En koskaan tiennyt mistä kysymyksen kysynyt minut tiesi, ja pystyin vain hartaasti toivomaan ettei ainakaan muutaman vuoden takaa.
Naisen katse lensi minun ja Logen välillä. Sitten hänen naamalleen vääntyi yllättynyt, mutta positiivinen ilme, joka jätti minut oitis rennommaksi. Olin jälleen väistänyt luodin.
"Etkö ookkin Nikolai Karevaara? Voitit meidän kouluratsastuksen medium- sarjan aikaisemmin tänä vuonna jos en ihan väärin muista." Naisen sanat saivat minut puolestaan hämilleni. Meidän?
"Meidän?" Yritin kaivella mieleni sopukoista pienintäkin yhdennäköisyyttä niiden ihmisten välillä, joiden kanssa olin ollut enemmän tekemisissä cupin aikoihin. Pääni löi kuitenkin tyhjää.
"Ai tosiaan, oon Minni, tän tallin ylpee omistaja. Onnittelin teitä silloin palkintojenjaossa, mutta sulla taisi olla jotain aivan muuta ajateltavaa. No hard feelings." Minni tarjosi minulle tuttavallisen hymyn, kuin vakuuttaakseen ettei tätä kömmähdystä tarvinnut turhaan harmitella, ja tiesin oitis tulevani hänen kanssaan toimeen tilanteessa kuin tilanteessa.
Päätin, ettei pieni anteeksipyyntö voisi kuitenkaan olla harmiksi. "Ah, mun moka. Mulla ei oo ihan selkeetä muistikuvaa kyseisen päivän lopusta, oon varmaan ollut ihan omissa maailmoissa tunnistaakseni ketään jonka sinä päivänä tapasi. Ollaanko sujut?"
"Sujut."
"En haluais nolata itteeni enempää, mut haluutko avata mitkähän juhlat teillä täällä on menossa?" Raavin takaraivoani hieman nolostuneena. Olisin potkaissut itseäni jalkaan siitä hyvästä etten ollut lukenut kilpailukutsua tarkemmin, jos Minni ei olisi ollut seisomassa edessäni. Nainen taisi tosiaan vilkaista hieman huvittuneena mustankiiltävää kisa-asuani, mutta päätti kuitenkin olla kommentoimatta asuvalintaani.
"Me juhlitaan meidän tallin kuusvuotisjuhlia, ja samalla myös vappua." Nainen siirsi huomionsa viereiseen karsinaan ja seurasin hänen katsettaan karsinassa seisovaan tummanruskeaan hevoseen, jonka päähän oli kiinnitetty vappuhattu. Hevonen itse näytti olevan erittäin loukkaantunut tästä." ... tosin Sanni ja José saatto tosiaan mennä vähän yli hilseen kaikkien näiden juhlakoristeiden kanssa..."
Loge nykäisi päänsä korkealle ja pälyili korvat luimussa hevoskaverinsa hattua, kuin se olisi sen vasta nyt hoksannut. Ei ollut oriin tilanteentajussa kehumista muualla kuin kilparadoilla. Hymähdin, ja käännyin taas Minnin puoleen. "Hei onneks olkoon, toivottavasti teillä on vielä yhtä monta menestyksellistä vuotta edessä."
Tarjosin hälle toisen hymyn, johon nainen vastasikin, mutta ennen kun hän ehti jatkaa keskusteluamme, naisen huomio lensi selkäni taakse ja hänen naamansa venähti jälleen. "Hemmetti soikoon!" Nainen kirosi ja juoksi oitis ohitseni. "PYSÄYTTÄKÄÄ FIO, SE SYÖ MEIDÄN KAKKUMME!"
Käännyin katsomaan takanani avautuvaa kohtausta siitä, kuinka Minni koitti juosta sen minkä lyhyistä jaloistaan kerkesi kohti saapuvaa kakkukuljetusta, käsiä yllään heilutellen ja kantava äänensä pihalla kaikuen, epäilemättä toivoen ehtivänsä pysäyttää Fion, joka oli juuri kurkottelemassa aidan ylitse samettiset huulet koristeellista kakkua hamuillen.
Enkä siinä enää ehtinyt estää itseäni naurahtamasta.
Clarkenesin kisakeskus oli jo aivan täynnä porukkaa kun astuin ulos autosta, jonka olin juuri saanut parkkeerattua kisailijoille varatulle parkkialueelle. Oli keskiviikko aamupäivä. Aurinko paistoi kirkkaasti puhtaalta taivaalta ja ilmassa oli havaittavissa hitusen pakkasen kirpeyttä, eli luvassa oli siis aivan täydellinen kisapäivä. Ympärillä häärivät innokkaan oloiset ihmisjoukot taisivat olla kanssani samaa mieltä.
Livahdin sisälle traileriin tervehtimään hevostani. Loge seisoi tapansa mukaan liikkumatta paikoillaan, melkein unenomaisesti, ja lepuutti toista takajalkaansa. Ori oli pitkän kisauransa aikana tottunut jos jonkinmoiseen reissaamiseen, joten parin tunnin kotimaan matka ei ollut oriille mitään. Taputtelin hevosen hereille samalla kun keräsin tavaroita kassiin.
Minulla olisi vajaa tunti aikaa saada ori esittelykelpoisiksi, ja vaikka olinkin tehnyt suurimman osan työstä kotosalla ennen lähtöä, aina olisi paranneltavaa. Logen talvikarvapeite oli paksua ja helposti irtoavaa, enkä oikein tuntunut saavan sitä kiiltäväksi sitten millään. Joutuisin epäilemättä harjaamaan hevosen uudelleen lävitse, ennen kun edes kehtaisin viedä sen näytille tuomareiden arvostelevien katseiden alle.
Olin lyhentänyt sen harjankin takaisin "armeija"- lookiin, mutta närkästyksekseni silmiini tuntui pistävän tuon tuosta eri mittaisi harjanpätkiä. Syyhysin ottaa sakset mukaani, vaan jouduin muistuttamaan itseäni ettei se niin tarkkaa ollut, nimittäin enkö ollutkin vasta luvannut itselleni ottavani kisahommat vähän rennommin?
"Tulehhan poika", kuiskasin lopulta huokaisten kun lähdin taluttelemaan Logea ulos trailerista, suuntanamme kisakeskuksen pöyhkeän näköistä tallirakennusta. Väenpaljouden keskeltä yritin samalla vilkuilla vähän ympärillemme, kenties nähdäkseni kisakenttää vilaukselta ennen luokkamme alkamista. Ratsukoita tuntui kuitenkin olevan vähän kaikkialla, sekä kahdella näkyvällä ulkokentällä että sisällä maneeseissakin.
Vihelsin ääneen. Paikkahan oli siis aivan valtava.
Yritin olla tönimättä ihmisiä kun suunnistimme ihmismassan keskellä, mikä osoittautuikin varsin haastavaksi, sillä kaikki tuntuivat tulleen ulos nauttimaan kauniista talvipäivästä. Ähkien ja möhkien pääsin lopulta irtautumaan väkijoukosta tallin eteen. Loge seurasi kiltisti kannoillani.
Tallirakennuksen edessä jouduinkin lopulta itse ihmisjoukon töytäisemäksi. Yksi nuorista tytöistä ähkäisi ja huusi nenäänsä nyrpistellen 'varo vähän!', kunnes hän kääntyi katsomaan minua, jolloin hänen silmänsä näyttivät suurenivat lautasen kokoiseksi. Puna nousi nopeasti tytön poskille. "Oon tosi pahoillani! Eihän suhun sattunu?"
Vilkaisin itseäni, sitten Logea ja lopuksi totesin että me olimme molemmat ihan kunnossa. Jokin tyttöjen olemuksessa kertoi että he halusivat jatkaa juttelemista, joten soin heille pienen anteeksipyytäväisen puolihymyn ja käännyin kannoillani. Sosialisointi lasten kanssa ei ollut se minun juttuni.
Tytöt sanoivat jotain perääni, mutta olin kuin en olisi kuullut ja jatkoin matkaa verkain askelin sisälle tallirakennukseen.
Mutta ennen kuin ennätimme astua kunnolla sisään, pieni nyyhkäisyn tapainen ääni sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Hetken oli hiljaista, ja jouduinkin pinnistelemään korviani ihan kunnolla kuullakseni lähes huomaamattoman äännähdyksen uudelleen. Siinä! Hölmistyneenä katselin ympärilleni. Aikaisemmat tytöt olivat jo kaikonneet.
Aluksi en huomannut mitään normaalista poikkeavaa, mutta sitten silmiini osui pienen pieni liikahdus läheisimmän karsinan oven takana. Keskellä karsinaa minua tapitti musta pörröinen poni tummilla silmillään, ja sen vieressä seisoi nuori tyttö surullisesti niiskuttaen.
Epäröin hetken. En tosiaan ollut hyvä lasten kanssa, ja vielä vähemmän tiesin kuinka käyttäytyä itkevien ihmisten läheisyydessä. Nämä kaksi yhdessä olisi saanut minut juoksemaan suoraan toiseen suuntaan minä päivänä vain. Mutta jokin tytön surkeassa olemuksessa nyki sydänjuuriani. Ryhdistäydyin.
"Onks kaikki kunnossa?" Kysyin vielä hieman epäröiden. Oli vaikea tietää ennalta, ketkä halusivat hakea lohdutusta toisilta vai mieluummin potea pahaa oloaan rauhassa. Itse olin ehdottomasti jälkimmäisessä ryhmässä.
Tyttö hätkähti kysymystäni yllättyneenä. Mutta miksi? Täällähän juoksi porukkaa tunnin jokaisena minuuttina, varmasti joku muukin olisi pysähtynyt kysymään häneltä samaa. Tyttö hieraisi kyyneleiden värjäämää naamaansa, niiskaisi uudelleen ja antoi minulle pienen nyökkäyksen, ennen kuin jatkoi poninsa harjaamista alakuloisen näköisenä.
Olin kahden vaiheilla. Viikko sitten olisin jatkanut menoani sen enempää ajattelematta. Joten miksi minä nyt epäröin?
Hivuttauduin lähemmäs karsinan ovea. Pitelin Logen riimusta toisella kädellä ja roikotin toista kättäni hyväntahtoisesti karsinan sisäpuolella. Vilkaisin vielä tyttöä uudelleen ennen kuin avasin suuni. "Kilpaileminenko sinua pelottaa?" Tyttö käänsi yllättyneenä päänsä taas minun puoleen, aivan kuin hän ei olisi uskonut minun olevan edelleen siinä. Hänellä oli päällään siistit valkoiset ratsastushousut, kiiltävät bootsit ja musta kisatakki, ja hänen ruskeat hiuksensa oli sidottu kauniisti taakse.
Ainut epäkohta hänen olemuksessaan oli itkemisestä punoittava naamansa.
Hetken hän availi suutaan kuin kala kuivalla maalla, eikä tuntunut saavan ääntäkään ulos. Oliko hän ujo? Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti. Lopulta tyttö tuntui päässeen yli yllättyneisyydestään ja avasi vapisevan suunsa, mutta ääntäkään hänestä ei tullut ulos. Lopulta hän päätyi vain nyökkäämään.
"Jännittäminen on ihan normaalia, maan päällä ei taida olla ketään jota kilpaileminen ei vähänkään pelottaisi. Pitää vain muistaa-"
"En minä sitä."
Suljin oitis suuni. Tyttö puri huultaan ja tuntui etsivän sopivia sanoja, joten annoin hänelle hetken aikaa tehdä niin. "En mä osaa mitään. En ees tiiä miksi oon täällä.." Tytön ääni vapisi. Hän yritti kovasti pidätellä itkuaan, mutta epäonnistuttuaan siinä hän peitti uudelleen naamansa takinhihaan. Pohdiskelin parhainta lähestymistapaa. "Odotas siinä", huikkasin hälle lopulta nopeasti ennen kuin lähdin vetämään Logea perässäni meille varattuun karsinaan. Solmin riimunnarun tiukasti kiinni oven pieleen, heitin tarvikkeet odottamaan karsinan kulmaan ja suuntasin sitten taukotuvalle päin.
Tupa löytyikin tallirakennuksen päädystä. Ihmisiä siellä ei sitten ollutkaan, minun onnekseni, joten sain vapaasti napattua pöydältä kaksi pahvimukia ja täytin ne kuumalla teellä. Haistoin oitis inkiväärin pistävän tuoksun. Kaadoin omaan kuppiini vielä tapani mukaan maitoa, otin tarjottimelta mukaan pari piparia ja lähdin kävelemään verkain askelin takaisin tallikäytävälle.
Tyttö ja poni löytyivät aivan samasta paikkaa mihin heidät olinkin jättänyt.
Sujahdin sisälle karsinaan. Tällä aikaa tyttö oli ottanut itseään niskasta kiinni eikä enää itkenyt hallitsemattomasti, tosin hänen silmänsä olivat edelleen punaiset ja turvonneet. Tarjosin toisen teekupeista tytölle hymyn kera, jonka hän ottikin vastaan hiljaa kiittäen. Hörppäsin omaani odotellen, mutta näytti siltä että joutuisin tekemään aloitteen uudelleen. "Mikä on hevosesi nimi?" Päätin aloittaa helpolla kysymyksellä, ja onnekseni se tuntui toimivan, sillä tyttö katsoi poniaan pienesti hymyillen ja antoikin tälle pari taputusta kaulalle.
"Kosmoksen Kalmakoira, mutta me kututaan sitä vaan Kalmaksi. Tai mä kutsun, muut sanoo häntä kamalaksi... Se osaa olla vähän kärttyinen, mutta mä tykkään siitä tosi paljon."
"Ootte varmaan harjoitelleet tosi ahkerasti näitä kilpailuja varten?"
Tyttö nyökkäsi innokkaasti. "Joo, kolmesti viikossa. Mä teen tallilla töitäkin että voin harjoitella Kalman kanssa extra tunnin. Se oli tosi innossaan näistä kisoista."
"Miksi sitten uskot ettet osaa mitään?"
Tyttö sulki taas suunsa ja hänen katseessaan pilkisti suru. Hän näperteli kisatakin alta pilkistävää villapaidan hihaa ja siitä irtoilevia nauhanpätkiä hermostuneen oloisena. "Koska niin mun kaverit sanoo. Että mä en oo tarpeeks hyvä ratsastaa ja sen takia saankin aina tunneille Kalman. Et musta ei oo muuhun kun lapioimaan lantaa ja oon sekasin et ees kuvittelen olevani tarpeeks hyvä pärjääväni kisoissa."
Kurtistin kulmiani. Ne äsken tallista poistuneet tytötkö? "No he eivät kyllä kuulosta järin hyviltä ystäviltä. Oikeat kaverit on aina sun vierellä rohkaisemassa ja tarjoomassa apua kun sitä eniten tarviit."
Tähän en saanut vastausta. Tyttö vain silitteli hiljaa poninsa pehmeää karvaa, kenties miettien sanojani, tai ehkä hän ei vain osannut tähän vastata. Lopulta tökkäsin häntä olkapäätä pehmeästi saadakseni hänen huomionsa takaisin, ja tarjosin sitten tälle taukotuvasta varastamani piparit.
"Tykkäätkö ratsastamisesta? Huomaan että ainakin välität Kalmasta tosi paljon." Nyökkäsin Kalman suuntaan, jonka ponimaisen suuri harja oli laitettu näteille leteille, kaviot kiilsivät ja jonka mustassa karvapeitteessä ei näkynyt lian likaa.
"Enemmän kuin mistään muusta."
"Sitten millään muulla ei oo väliä. Unoha mitä muut ajattelee sun tekemisistäsi. Jos tykkäät lapioida lantaa, tai ratsastaa mustalla pörröisellä ponilla, tai käydä kilpailuissa, niin se on täysin sun oma asias. Unoha mitä mieltä muut on, koska vaan sillä on väliä, että tää on just se asia mistä just siä nautit. Äläkä anna kenenkään kertoa sulle muuta."
Ugh, voihan häpeä mitä päästinkään ulos suustani. Minulla oli tietenkin hyvä käsitys siitä, mitä yritin hänelle sanoa, mutta oliko sanat tulleet ulos ymmärrettävässä muodossa? En tiennyt itsekään. Minulla oli oikeasti hyvä syy sille, miksi välttelin tällaisia kohtaamisia. Merkityksellisten asioiden puhuminen ei vaan ollut se minun juttuni.
Mutta olin varmasti jotenkin onnistunut, sillä tyttö antoikin minulle rohkean hymyn ja hänen kehonsakin näytti rentoutuvan. Sitten hänen naamalleen ilmestyi taas epäröivä ilme. "Mulle tulee kiire, autatko?" Hän kysyi hieman paniikinoloisena. Minulta kesti hetken oivaltaa että heidän kisavuoronsa taisi olla pian, ja Kalma ei ollut vielä edes varustettu. Nyökkäsin nopeasti ja aloin viskelemään varusteet ponin päälle rutiininomaisesti.
Kalma oli kyllä niin pieni Logeen verrattuna, että tuntui kuin olisin laittanut varusteita koiralle. "Sinuna hankkisin myös parempia kavereita." Heitin kevyesti perään, mutta kirosin itseäni hiljaa heti, kun huomasin tytön jännittävän taas olkapäitään. "Ei mulla oo tallilla muita kavereita,” hän sanoi hiljaa.
"Parempi olla sitten yksin kuin tuollaisten ihmisten kanssa. Tavalla tai toisella heistä ei tuu olemaan muuta kun haittaa, usko pois." Kiristelin satulavyön ja varmistin että suitsien soljet olivat tarpeeksi tiukalla. Minua melkein huvitti katsella ponin vihaisia näykkimisyrityksiä ja varpaille polkaisuja. Olipa sillä sisua. "Valmis?"
Sain nyökkäyksen vastaukseksi, joten lähdin taluttamaan poni pois karsinasta, ulos tallirakennuksesta ja sieltä sitten läheiselle ulkokentälle. Väkeä oli edelleenkin paljon, mutta suurin osa taisi olla jo kerääntynyt katsomaan kisoja kenttien reunoille. Pysähdyimme kentän juurelle, punttasin tytön selkään ja annoin vielä lopuksi rohkaisevan virneen. Tyttö virnisti takaisin ja antoi sitten liikkumiskäskyn Kalmalle. Poni lähti tallustamaan eteenpäin rivakasti.
Mutta ennen kuin ehdin kääntyä takaisin kannoillani, minut pysäytti huuto, "Hei!" Vilkaisin kysyvästi takaisin kentän suuntaan, jonne tyttö ja poni olivat menneet odottamaan vuoroaan. Siellä tyttö olikin kääntyneenä takaisin minun suuntaan. "Oon Anna. Mikä sun nimi on?"
"Nikolai. Karevaara" Änkytin tyhmänä ennen kuin ehdin pysäyttää itseni. Hölmö, ei hän kysynyt sukunimeäni. Mutta Annan kasvot olivatkin vääntyneet melkein epäuskoiseen ilmeeseen; silmät suurina ja suu o- muotoisena auki. Olinko sanonut jotain kummallista?
Sitten muistin että minullahan oli hevonen karsinassa odottamassa. Kuinka paljon aikaa olinkaan jo ehtinyt tuhlata? Vilkaisin rannekelloani, joka näytti kauhukseni aivan liikaa. Enkä ollut vielä edes ehtinyt harjata Logea kertaalleen lävitse. "Voihan persporkkanat!" Kirosin ja kiirehdin takaisin tallirakennukseen, päivän tapahtumat jo visusti unohdettuna, kun toistelin itselleni "ei ne välitä vaikka harja ei oo millilleen samaa pituutta" yhä uudelleen ja uudelleen, joka kerta sanojani enemmän epäillen. Olin aika varma, että ennen kuin olin ennättänyt takaisin tallirakennukseen, pihalla ollut väkijoukko piti minua jo aivan kahjona.
"...ja jalkatyö on ehottomasti avain tämän päivän suoritukseen. Aamupäivällä tekemämme lämppäpyörähdykset pitäis taata Logen olevan taipuisa ja kuuliainen. Vaikka sulla on ollut viime aikoina ongelmia yhtenäisten apujen antamisessa niin muista et pääsette pitkälle jo sillä, kun otat näköyhteyden seuraavaan esteeseen; anna hevosesi hoitaa loput. Yritä olla tekemättä "liikoja", me ei haluta et viime viikon fiasko toistuu tänään..."
Kuuntelin toisella korvalla valmentajani Laurin teräväsanaisia ohjeistuksia samalla, kun heittelin varusteita Logen päälle. Ilmeeni oli kireä, ja mieleni sitäkin kireämpi. Heti alkuvuodesta olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni treenien suhteen. Valmentajan hankkiminen ei ollut tullut kuitenkaan helpolla, sillä kukaan tarjoutuneista ei tuntunut sopivat juuri meille. Olin päätynyt Lauriin melkein pakosta; vaihtoehdot hupenivat nopeasti ja minulla alkoi olla kiire, sillä kisakausi piti saada polkaistua käyntiin mahdollisimman nopeasti. Niinpä olin joutunut tyytymään tähän tarkkasilmäiseen nyrpeään mieheen.
Koko automatkan kisapaikalle olin saanut kuunnella viime hetken luentoa oikeaoppisesta estehyppäämisestä. En minä siitä niinkään välittänyt, mutta olin nopeasti oppinut pitämään mielipiteet omana tietonani. Kolmiviikkoisen treenijakson päätyttyä Lauri oli päättänyt lähteä mukaan katsomaan vuoden ensimmäistä suoritustamme, mikä ei minua varsinaisesti haitannut, mutta pelkkä ajatus siitä millainen huomisen treeni tulisi olemaan tämän päivän suorituksesta riippuen sai pääkipuni yltymään.
Eikä oloani tosiaankaan helpottanut miehen monotoninen puhe vasemmalla puolellani.
Olisin ehdottomasti päästänyt hänetkin jo menemään, ellei mies olisi ollut niin pirun hyvä työssään. Toveruus ei ollut tietenkään pöydällä mutta ainakin hän osasi hommansa hyvin. Eihän minun tarvinnut hänestä pitää, kunhan tulokset olisivat positiiviset, siitähän minä hänelle ison kasan rahaa maksoin. Tosin olin aika varma sen olleen myös ainoa syy miksi Lauri itse oli jäänyt meitä treenaamaan. Ensimmäisten päivien aikana minulle oli nopeasti välittynyt sellainen fiilis, ettemme kumpikaan oikein välittäneet toinen toisesta.
Antamatta sen kummempaa tunnustusta miehen sanoista lähdin vetämään Logen perässäni maneesiin lämmittelykierrokselle. Lauri ei välittänyt jääneensä vaille minkäänlaista huomiota, vaan käveli perässämme ja jatkoi saarnaustaan laukan mukauttamisesta esteiden välillä. Hän oli tottunut olemaan saamatta minulta vastausta. Itse asiassa mies taisi mieluummin suosia hiljaista lähestymistapaani kuin että olisin tuonut oman mielipiteeni keskusteluun.
Lauri varmasti luotti siihen että toinen korvani poimi hänen sanoistaan ne tärkeimmät asiat. Itse en ollut siitä niinkään varma.
Enkä minä näin käyttäytynyt ollakseni vain hankala. Raskaiden treeniviikkojen jälkeen minua ei vain yksikertaisesti kiinnostanut antaa hälle yhtään sen enempää tunnustusta kuin mikä oli tarpeen. Varsinkin kun olin normaalisti tottunut tekemään kaiken yksin omassa rauhassani.
Lämmittelyyn tarkoitettu kenttä oli jaettu kahtia ja sijaitsi aivan kisakentän vieressä. Katsomossa oli väkeä ainakin puolen tusinaa, heistä tuntui lähtevän sen verran kova melu ettei selostajan ääntä meinannut kuulua sitten ollenkaan.
Lämmittelykentälle oli kasattu pari yksinkertaista estettä, joita ratsukot hyppivät vuoronperää. Esteet eivät olleet vaikeita, eikä itse kisakentälle koottu ratakaan vaatinut rakettitiedettä. Radan tekniikka ei ollut se mikä oli ensimmäisenä nostattanut huolestumisen tunnetta itsessäni.
Pian löysin sopivan tyhjän välikön ratsukoiden keskeltä. Pidättäydyin suurimman osan ajasta maanläheiseen verryttelyyn. Tein taivutuksia, pidensin askelia, nostin laukan pysähdyksistä. Loge tuntui kuuliaiselta ja jopa erityisen halukkaalta alkaa hommiin, toivoin vain että minä olisin ollut yhtä innostunut. Kireä mielialani tulisi ehdottomasti häiritsemään työntekoamme jossain kohti rataa, jos en olisi varovainen.
Olimme alkuvuodesta uurastaneet Logen kanssa miltei puuduksiin asti, joten olisi pettymys jos kisat eivät sujuisikaan odotusten mukaan. Tosin Lauri ja hänen arvosteleva katseensa olisi varmasti meistä se enemmän pettyneempi.
Yllättäen mieleeni tulvahti muisto kirjeestä, jonka kaverini Kandasta oli loppuvuonna minulle lähettänyt. There's nothing wrong with wanting to win but you shouldn't forget why you do this to begin with. Lause sai minut pysähdyksiin. Mitä Dewn olikaan sanonut sen jälkeen? Maybe that could be your new year's resolution?
"Nikolai?" Kuului epävarma ääni kentän reunalta, jossa Lauri tuijotti minua varoittavasti. Äkkiä takaisin hommiin. Ehdimme jatkaa vain muutaman hassun minuutin ennen kuin vuoroni kuulutettiin kaiuttimista. Laskeuduin alas ratsailta kävelläkseni ulos harjoituskentältä, jotta pääsin pujoteltua katsomoiden välistä menevää reittiä pitkin itse kilpailukentän portille.
Mutta ennen kun ehdin hypätä takaisin satulaan, Lauri nappasi kiinni hihastani. Ilme hänen kasvoillaan oli kova. "Kolme sanaa: jalat, katse, tarkkuus. Äläkä ala hosumaan," hän puristi rannettani kuin varmistaakseen että sanansa oli mennyt perille. Annoin hänelle pienen nyökkäyksen vastaukseksi, nousin Logen selkään ja ravasin pääkentän portille.
Suljin hetkeksi silmäni ja hengähdin syvään. Pikkuhiljaa äänet alkoivat hälvenemään taustalta ja tunsin pystyväni itsekin keskittymään tähän hetkeen. Kun tunsin olevani tilanteen herrana, nostin Logella rauhanomaisen laukan, laukkasimme kerran radan ympäri ja suuntasimme sitten ensimmäiselle esteelle.
Laske askeleet, kuulin Laurin komentavan äänen mielessäni. Polvet auki. Älä roiku ohjissa. Hyppäsimme ensimmäisen esteen onnistuneeni. Katseeni oli jo kääntynyt seuraavaan ennen kuin oriin etujalat koskettivat maata.
Anna hevosen suoristaa itsensä. Jatkoimme seuraavalle esteelle. Loge lyhensi askeleensa seuraavan esteen kohdalla itsenäisesti, ja hyppäsi taidokkaasti sen yli. Minä myötäilin oriin lennokkaita liikkeitä satulasta käsin mahdollisimman huomaamattomasti. Kanna itsesi alastulossa. Hidastin oriin menoa tiukkaan kurviin ja tein laukanvaihdon oikeaoppisesti. Napa sisään.
Mieleeni tulvi Laurin heittämät huomautukset toinen toisensa perään. Kolmen viikon ajalta niitä oli kertynyt lukematon määrä ja nyt tuntui, kuin ne olisivat alkaneet valtaamaan tilaa omilta ajatuksiltani. Mieleni tuntui melkein tunkkaiselta.
Myötäile, pidä tuntuma. Niin, minun piti kuunnella extra tarkasti Logea, ettei minulta vaan menisi hevosen antamat pienet vihjeet ohi. Kyllä Loge osasi, kunhan vain annoin sille tilaa tehdä. Pakota hevonen nostamaan jalkansa esteillä.
Minun piti olla tarkka, hereillä ja edetä päättäväisesti. Puolipidätteitä, pohkeita, esteen ylitys ja hallittu alastulo. Loge tuntui erityisen hyvältä tänään. Se oli herkkä, kuuliainen ja palkitsi minut onnistuneilla hypyillä aina kun annoin sille omaa tilaa oikeissa paikoissa, siis kaikki mitä tasokkaalta esteratsulta saattoi toivoa. Mutta minulla ei ollut läheskään yhtä hyvä olla.
Oli kuin hartioillani olisi ollut elopainoni verran lisää massaa. Lihakseni olivat jatkuvasti kireällä, ja jo puolessa välissä rataa tunsin olevani väsyneempi kuin koskaan. Silloin alkoi myös virheitä satelemaan. Milloin en kantanut tarpeeksi käsiäni, milloin jalkani eivät olleet aktiivisesti läsnä, ja joka virhettä seurasi toinen, suurempi virhe.
Saatoin tuntea Laurin arvostelevan katseen seuraavan meidän jokaista haparoivaa liikettämme.
Esteet kolahtelivat yksinkertaisista virheistä, mikä toi oitis suunnattoman vitutuksen päälleni. Yritin korjata virheeni tekemällä päätöksiä aktiivisemmin, mutta samalla en enää tiedostanut Logen antamia vihjeitä yhtä herkästi kuin aikaisemmin, ja siitäkös orii alkoi hermostumaan.
To have the best time of your life with the horse you trust the most.
Ei, nyt piti keskittyä suoritukseemme. Minun piti olla täsmällinen, apuni piti olla virheettömät, mutta samalla minun pitäisi antaa Logelle tilaa tehdä omansa.
Kolme sanaa; jalat, katse, tarkkuus. Äläkä ala hosumaan.
Meidän täytyi tehdä parhaamme, ylittää itsemme ja päästä parempiin tuloksiin. Yksinkertaisia virheitä ei saanut suivaita. Tätä varten olimme raataneet viikosta toiseen, silloinkin kun kehoni oli huutanut armoa ja mieleni olisi halunnut levähtää. Sillä jos ei kisaamista varten, niin mitä sitten? Mitä olisi enää jäljellä?
To have fun.
Yritä olla tekemättä liikoja. Anna hevosesi hoitaa-
Ei. Seis.
Ja kuin taikaiskusta Loge pisti jarrut pohjaat. Esteiden välissä oli paljon tilaa, mutta Loge tuntui niin poikkeuksellisen yllättyneeltä antamiini apuihin, että joutui pitämään tasapainoaan yllä parilla puolihypyllä etuvasemmalle. Katsomo kohahti yllättävästä käänteestä, ja selostajankin ääni oli täysin tyrmistynyt.
Seisoimme aivan paikoillaan vain muutamia sekunteja, mutta sinä aikana mieleni tuntui kirkastuneen aivan täysin. Logen korvat kääntyilivät edes takaisin minun ja edessä kohoavien esteiden välillä. Orii korskahti epäröiden, eikä tuntunut tietävän mikä oikein oli homman nimi.
Sitten lähdimme taas matkaan. Mutta tällä kertaa en päästänyt Laurin itsepintaista ääntä mieleeni. Tällä kertaa en ajatellut yhtikäs mitään.
Annoin Logelle enemmän valtaa kuin olin koskaan aikaisemmin antanut. Tarjosin apuja refleksinomaisesti aina kun ratsuni tuntui sitä tarvitsevan, mutten ajatellut asiaa sen pidemmälle. Hyppyjen tuoma vapauden fiilis täytti kehoni kuin sähköiskusta. Annoin itseni nauttia tästä hetkestä juuri nyt, hevosella, jonka kanssa olin viettänyt paremman osan elämästäni ja jota ilman en olisi kokonainen.
Loge nautti päätökseni tuomasta vapaudesta yhtä paljon kuin minä. Se venytti askeliaan esteiden välissä, teki tarkkoja ja tasapainoisia käännöksiä, ja hyppäsi este esteeltä aina vain korkeammalle kunnes olisin voinut väittää lentävämme.
Ja sitten rata tuli päätökseen. Korviahuumaavien huutojen saattelemana hidastin oriin ravista käyntiin, antaen sen venytellä kaarevaa kaulaansa, ja suuntasin kohti portteja. En jäänyt odottamaan suoritukseni tulosta, sillä se ei vain jaksanut minua enää kiinnostaa. Pitkästä aikaa minusta tuntui hyvältä.
Harmi vain, että Lauri ei todellakaan ollut samalla aallonpituudella kanssani. "Oletko aivan seonnut?!? Onko sinulla mitään käryä mitä menit juuri tekemään? Heitit viikkojen valmennukseni minuutissa roskiin! Älyätkö miten tää sinun mielenvikainen tempauksesi tulee satuttamaan mun mainettani?!?" Mies vaahtosi välittämättä ympäröivistä ihmisistä. Hänen silmänsä olivat miltei mustat vihasta, eikä minulta mennyt myöskään ohi, kuinka hänen kätensä puristuivat tiukkaan nyrkkiin kylkiensä vierellä. Halusiko hän lyödä minua?
"Suoraan sanoen minua ei kiinnosta hittoakaan. Tein uutenavuonna itselleni lupauksen ottaa asiat vastaan rennommin, ja niin minä aion myös tästä lähin tehdä. Mutta älä huoli, maksan kyllä antamastasi palvelusta täyden hinnan." Niine sanoine heittäydyin alas ratsailta ja lähdin taluttamaan puuskuttavaa oria tallia kohti. Edes helvetin ryssä- kommentti ei saanut minua kääntymään kannoillani ja palaamaan askeliani takaisin.
Kello näytti jo lähempänä ilta kuutta kun vetelin viimeisimpiä heinänkorsia nättiin kasaan tallikäytävällä. Ulos oli ehtinyt laskeutua rauhallinen pimeä hiljaisuus, mutta pian se rikkoutuisi kun ihmiset suuntaisivat pihoille juhlistamaan vaihtuvaa vuotta. Nautin siis täysin rinnoin viimeisistä hiljaisista kymmenminuuttisista.
Tallirakennus oli ollut lähes aamusta lähtien autiona, mitä minä olin tietenkin päässyt käyttämään hyväkseni; kokonainen päivä aikaa ratsastella täysin tyhjässä maneesissa ilman huolta siitä, että satunnaiset vierailijat saisivat keskittymiseni herpaantumaan. En tiennyt pitikö minun olla iloinen tästä harvinaisesta tilaisuudesta, vai tuntea sääliä itsenäni kohtaan kun minulla ei ollut sen erikoisempia suunnitelmia vuoden viimeiselle päivälle.
Viskasin luudan tallikäytävän nurkkaan kun suuntasin kohti taukotupaa. Minulla olisi vain hetki enää aikaa hakea Loge laitumelta ennen ilotulituksien alkamista. Orii ei ollut onneksi paukkuherkkä, mutta koskaan ei voinut tietää mitä laitumella sattuisi, enkä ollut tosiaankaan jättämässä rakkaan kilparatsuni terveyttä sattuman varaan.
Taukotuvalle tullessani hörppäsin pöydälle aikaisemmin unohtamani kahvinjämät kupistani, nappasin pari muuta käytettyä kuppia pöydältä mukaani ja heitin ne tiskialtaaseen odottamaan pesua. Tiskaaminen tosin jäisi kyllä ehdottomasti ensikertaan.
Ennen huoneesta ulostautumista silmiini pisti kahvipöydällä notkuva kirjeiden kasa, ja vaikka suurin osa olisi ehdottomasti laskuja en voinut olla huomaamatta niiden seassa pilkistelevää ruskeakuorista kirjettä. Uteliaisuus sai minusta oitis paremman ja hetken päästä kääntelinkin omalaatuista kirjettä käsissäni. Hymy levisi hetkessä naamalleni kun tunnistin postimerkin alkuperän. Kanada.
Kirje lähti tietenkin mukaani hevosenhakureissulle.
Kuori avautui ennätysvauhtia. Sen sisältä paljastui kellertävä paperi, jota täytti kaunis, kaareileva käsiala ja tasaiset kappalejaot. En voinut kuin hymähtää huvittuneesti. Olin tavannut Dewnin sattumalta viime syksynä Kanadassa Orange Wood Ranchilla, kun osallistuimme Logen kanssa kyseisen tallin kolmipäiväiseen kenttäkilpailuihin. Tapaaminen ei ollut sattunut niinkään positiivisissa olosuhteissa, mutta olimme oitis synkanneet. Olin jopa kysynyt häntä lasilliselle, ja vaikkei tilanne ollutkaan edennyt siitä sen pidemmälle halusin ehdottomasti ravita sitä ystävyyden hedelmää, joka oli sinä iltana saanut alkunsa.
Harmi vain että Dewn halveksi kännyköitä aivan totaalisesti. Hence the letter.
Olinkin vain muutama viikko sitten raapustellut ensimmäisen kirjeeni miehelle. Muistan sen olleen erityisen haastavaa, sillä kuka sitä enää nykypäivänä omia ajatuksiaan paperille kirjoitti? Tosin, ei PTSD:stä puhuminenkaan olisi ollut yhtään sen helpompaa.
Sekalaisessa kirjeessäni olin kysellyt hänen porukan kuulumisia ja puolestani kertonut meidän kuulumisiamme, onnistumisia ja ongelmiamme, sekä toiveita tulevalle. Hemmetinmoinen sotkuhan siitä oli tietenkin ensimmäisellä kirjoituskerralla muotoutunut.
Sattumien kautta OWR:n tallityöntekijä Kitty Loop oli tullut vierailemaan Suomeen ja käynyt tapaamassa meitä, joten heti onnistuneen valmennuksemme jälkeen kirje oli sopivasti lähtenyt naisen matkaan, kun olin sen epätoivoisessa turhautumisessani saanut edellisenä yönä puhtaaksi kirjoitettua. Vastaus olikin tullut nopeammin kuin olin osannut odottaa. Yritin tihrustella Dewnin kiekuroista käsialaa illan pimeydessä.
"Hi Nikolai,
I'm so glad you chose to write to me, it has indeed been awfully long since we last spoke!
It's been a pretty quiet couple of weeks here but not without some excitement every now and then. Kitty and Billy are all over training for the upcoming polo competition that we hardly see them doing anything else anymore. You wouldn't believe how depressed Kitty was when she was meant to leave to Finland!
She did mention about the coaching session she gave you before coming back, but her words doesn't really align with what you had told me in the letter. She said you two were doing absolutely great in every way so you can imagine my surprise when I red your letter.
She also said that she's glad we aren't located in Finland; apparently you have had a couple of extremely cold weeks followed with heavy snowfalls, and hence polo training would not be possible. Trust her to be only thinking about that haha!
And to my great displeasure, she has been plotting some kind of an event for Valentine's day. It wouldn't be so bad but she's making demands of my attendance. Apparently, in her words, I've been moping around for years now and am in dire need of a teddybear, and she won't hear me say otherwise. Can you believe the nerve? I guess that can be my new year's resolution... To at least give it a try, if nothing else. Though I'm not so thrilled about it-"
Hymyni muuttui leveään virneeseen kun luin viimeisimmän kappaleen. Miehen vaivaantuneisuus aihetta kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Dewn olikin maininnut edelleen elättelevänsä toivoa vaimonsa paluusta, eikä näin ollen ollut kiinnostunut kokeilla deittailua uudelleen. Kitty joutuisi epäilemättä raahaamaan miehen mukanaan kyseiseen tapahtumaan, sillä en vain voinut kuvitella hänen lähtevän mukaan vapaasta tahdostaan.
Minun täytyisi ehdottomasti kysyä tapahtumien kulkua seuraavassa kirjeessä. Ehkä laittaisin Kittylle viestiä ennakkoon, ja kalastelisin ne maukkaimmat tarinat mitä Dewnille sattuisi. Jep, ehdottomasti.
Löysin itseni pysähdyksistä aivan laitumen portin edessä. Jalkani olivat kuljettaneet minut Logen luokse näköjään automaattisesti. Logekin oli saapunut portille tervehtimään, tosin orii oli kääntynyt selin minuun joten saatoin arvuutella seisseeni tässä jo muutaman hetken pidempään. Huomioitta jääminen ei ollut hevosen mieleen sitten ollenkaan, ja tämä olikin sen tapa osoittaa mitä mieltä hän oli asiasta. Hykersin puoliääneen enkä voinut olla kuin tuntematta kiintymystä tummanruunikkoa ratsuani kohtaan.
Onneksi minulla oli taskussani täydellinen kuution muotoinen ratkaisu asiaan.
Livahdin porttiaitojen välistä tarhaan suoraan Logen luokse. Oriin korvat kaareutuivat taakse päin kun se kuunteli jokaista lähestyvää askeliani tarkkaavaisesti. Kaivoin sokeripalan taskustani ja herätin sen huomion nopealla vihellyksellä. "En minä sinua tahallani sivuuttanut, sain kirjeen Kanadasta asti. Aselepo?"
Orii käänsi ison päänsä minun puoleen. Sen kirkkaan oranssit silmät tapittivat kädessäni olevaa herkkupalaa, ja aikaisempi epäkohta oli oitis hävinnyt sen mielestä. Silmänräpäyksessä hevosen samettinen turpa kutittelikin kämmentäni, eikä sokeripalasta ollut jäljellä enää muruakaan. Pieni naurahduksen ääni pääsi livahtamaan suustani.
Tarjosin Logelle vielä toisenkin palan sokeria, ennen kuin jatkoin kirjeen lukemista toinen käsi rennosti oriin kaulaa taputtaen.
"I'm so sorry to hear about your troubles with Loge. It's very hard to get over something that's got a tight grip on your neck, especially without professional help. It will take lots of time, and work, and it won't happen overnight. You need to be patient and not too hard on yourself, you read me? I'd make you promise me to have some days off but I know better than to ask that, so I won't. But know that I will be very sad if you choose to ignore my advice!
I heard you guys didn't do so well in recent competitions and now as a punishment you are training harder than ever. It's great that you are going forward strong but you shouldn't forget to give yourself time to some rest too! It's important not only for your body but for your mind also. Just have a breather every now and then, alright?"
Huomioni herpaantui hetkeksi Logen sulloessaan ylisuurta turpaansa väkisin takkini taskuun, toivoen löytävänsä vielä viimeiset makupalat sen pohjalta. Luimistelevat korvat paljastivat heti, oliko yritys tuottanut tulosta. Kauaa en pystynyt katsoa sen pettyneitä silmiään, joten kaivoit taskusta loputkin makupalat ja tarjosin ne hellävaroen oriille. Palat hävisivät parempiin suihin yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.
"Sinun uudenvuodenlupauksesi pitäisi ehdottomasti olla herkkujen vähentäminen." Naurahdin oriille hyväntahtoisesti ennen kuin palasin takaisin kirjeen pariin.
"There's nothing wrong with wanting to win but you shouldn't forget why you do this to begin with. To have the best time of your life with the horse you trust the most. To have fun. And maybe that can be your new year's resolution? At least then we would both be trying to change for the better.
Hang in there Nikolai, I'm most certain the next year will be better for the both of us, so just hold on.
Best wishes, Dewn Center & Honey"
Hetkeen en voinut kuin tuijottaa mykistyneenä paperille kirjoitettuja lauseita. Oli aivan uskomatonta kuinka Dewnin sanat pystyivät nostattamaan niin monta eri tunnetta tällaisen kyynikon pintaan, vaikka mies itse oli pallon toisella puolella.
Niin, kulunut vuosi oli mennyt suuntaan jos toiseenkin. Alkutalven olimme tehneet loppuverryttelyjä ja keväällä saimme eläinlääkäriltä viimein vihreät valot osallistua loppuvuoden kisoihin. Ja siinäkös se kesä oli sitten kulunut. Mutta kaikki ei tietenkään ollut mennyt aivan nappiin, sillä vanhat haavat olivat onnistuneet repeytymään auki. Ei kirjaimellisesti mutta mielessäni, mikä oli tehnyt kisaamisesta astetta haastavampaa, mikä oli ehdottomasti syy sille, miksi olin alkanut treenaamaan kahta kauheammin.
Mutta ehkei minun tarvitsisi. Kaikkea ei pystynyt korjaamaan raskaalla työllä vaikka kuinka haluaisin, ja vähitellen siitä jäävä jälki henkiseen hyvinvointiini ei taatusti minua kiittänyt. Dewn saattoi hyvinkin olla oikeassa, että minun pitäisi ottaa asiat vastaan vähän rennommin.
Kisaaminen ja treenaaminen ei ollut kaikki kaikessa. Pääasia että sain viettää jokaisen hetken yhdessä niinkin hienon ratsun kuin Logen kanssa, tuloksista riippumatta. Ehkä minun oli kuin olikin tarpeen aloittaa tuleva vuosi uudella lupauksella.
Tarinaluokan aihe voi käsitellä mitä tahansa aiheeseen liittyvää: joko itse kilpailupäivään sijoittuvaa tai hahmon historiaan sijoittuvaa muistoa, henkilöä tai muuta vastaavaa, kunhan henkilö / tapahtuma linkittyy jollain tavalla nykyhetkeen ja näihin kilpailuihin. Laajuuden ja "ajankohdan" saa itse valita, mutta tarinoissa kuitenkin toivotaan pysyttävän maltillisissa pituuksissa. Tarinaluokan arviointikriteereihin sisältyvät muun muassa sujuva kerronta sekä hahmon persoonallisuuden ilmeneminen tuotoksesta.
Seisoin Logen kanssa Valkisalon ison kilpakentän reunoilla tarkkailemassa ratsukkoa, joka hyppi juuri kentälle rakennettua rataa laskelmoidun tarkasti ilman suurempia ongelmia. Esteitä oli tusinan verran ihan joka lähtöön. Ne oli aseteltu kentälle niin, että radan loppuosuuden oli tarkoitus olla ratsukoille ehdottomasti haastavin.
Fiia Nolvi ratsasti juuri viimeisimpiä esteitä mustanruunikolla puoliverisellään. Ensiaskelmillaan orii oli tuijottanut jouluvaloilla valaistuja puomeja epäilevästi, kuin mietiskellen pitäisikö sen oikeasti alentua hyppimään tuommoisia epämääräisyyksiä. Pystyin näkemään tänne asti kuinka ori veti turpansa luonteenomaisesti nyppyrään kertoakseen kaikille ettei tämä nyt ollut ihan sen mieleen, ja sekös minua vähän naurattikin.
Aamupäivällä satanut sankka lumipyry oli nyt iltaa myöten laantunut. Miljoonat tähdet säihkyivätkin kirkkaasti tummaa taivasta vasten, ja tarkkasilmäinen saattoi jopa erottaa Linnunradan värivyön tähtien keskeltä. Taivaalta hehkuva violetin ja sinisen värien leiskunta heijastui kauniisti valkoisia kinoksia vasten, ja sai näyttämään kentän ympäristön miltei taianomaiselta. Varsin häiritsevää, varsinkin kun oli minulla kiireellisempääkin tekemistä kuin tuijotella taivasta. Kuten rakentaa esteradan reitti mieleeni ja laskelmoida parhaimmat oikaisupaikat radan varrelta.
Keskittymiseni herpaantuikin juuri sekuntia ennen kun kolmen kikattavan tytön lapsilauma heittäytyi kirjaimellisesti päälleni. Tömähdin suoraan lumipenkkaan ja sitten näkökenttäni olikin aivan täynnä huitovia käsiä ja jalkoja. Otteeni Logen suitsista kirposi, mutta onnekseni orii oli luonteeltaan säyseä ja käytännössä aina liimaantunut minuun kiinni, välillä jopa niinkin paljon että epäilin sen mahdollisuuksia elää kolmea päivää ilman minua.
Siinä ihmisten sekamelskassa lasten raajat tökkivät minua epämiellyttävästi vatsaan ja vähän arempiinkin paikkoihin, eikä minun vaimeista ähkäisyistä ja “varovasti nyt!" huudoista tuntunut olevan mitään vaikutusta. Vaivoin ja harkittua varovaisuutta käyttäen heitin heidät peräkanaa päältäni viereiseen lumipenkkaan, jonka jälkeen jäin vielä hetkeksi tuijottamaan heidän pakkasen puremia poskia ja nauravia naamojaan. Siinähän sitä väistämättä alkoi itseänikin hymyilyttää. Liike silmäkulmassani kiinnitti lopulta huomioni toisaalle.
Neljäs tytöistä seisoi syyttömän näköisenä sivummalla, ja näytti kuin hän olisi piilotellut jotain takanaan. Mutta ennen kuin ennätin takertua siihen yksityiskohtaan, Fiia Nolvin kirkas ääni sai minut kääntämään katseeni radalta juuri poistuneeseen kaksikkoon.
"Oho, jos oisin tiennyt meidän vedosta koituneen sulle noinkin paljon iloa oisin keksinyt jotain pahempaa." Nuoren naisen posket punoittivat suorituksesta ja hänen kirkkaan siniset silmät säihkyivät, mutta oliko se ilkikurisuudesta vai onnistuneesta rataosuudesta, en osannut sanoa.
Vilkaisin ensin hengästyneitä tyttöjä, jotka olivat edelleen lumessa toistensa kimpussa, sitten erillään seisovaa lasta ja lopuksi mulkaisin syyttävästi Fiian suuntaan. "Sinä laitoit heidät perääni, etkö laittanutkin?" Yritin kuulostaa närkästyneeltä mutten tainnut aivan onnistua siinä, sillä Fiina virnisti minulle huvittuneena. En tietenkään ollut tosissani, mutta Fiiallahan ei ollut tarvetta sitä tietää.
"En tiedä mistä puhut," nainen hyppäsi hengästyneenä alas ratsunsa selästä, "mutta jos tietäisin, kertoisin et kukaan ei tuu lähestymään sua vapaehtoisesti kun näytät noin elottomalta aina kun oot oman pääs sisällä." Hän veti ohjat ratsun kaulalta ja käveli lähemmäksi, silmälläpitäen hevostemme välimatkaa, olivathan ne kumminkin oreja molemmat.
Fiia tarjosi toverillisesti kätensä ja kiskoi minut ylös penkasta kun tarrasin siitä kiinni. Mutisin kiitokseni ravistellessani lumia pois vaatteiltani, vaikka osa tuntui jo imeytyneen märkänä läikkänä takamukseeni kiinni. Värähdin tahtomatta kylmää tunnetta ihollani.
Puuskahdin liioitellusti ennen kuin avasin suuni. "Et todellakaan tiedä mistä puhut. Joudun ihan yrittää pitää naamani peruslukemilla etten vedä puoleeni ihan jokaista täällä olevaa täysikäistä. En halua et tän illan jälkeen perässäni juoksee tusinan verran mustasukkaisia puolisoja. En tiedä mitään pahempaa kuin- ugh!" Lauseeni keskeytyikin yllättäen kun tuntemattomat kädet kietoutuivat takaapäin ympärilleni. Ei kulunut kuin sekunti ja tunsin jo toisten käsiparien halaavan minua. Yllätyksen kaikotessa naamaltani jäin happamasti tuijottamaan yhä edessäni virnuilevaa Fiiaa. Tytön naama nyki oudosti; hän näytti kovasti yrittävän pitää virnettään kurissa, muttei onnistunut ajoissa hiljentämään tirskumistaan.v
Nostin moittivasti toisen kulmakarvani ylös ja avasin suuni äänettömään toteamukseen 'näetkö?'. Pariskunta rutisti minua vielä toisen hetken kunnes he lähtivät hykerrellen jatkamaan matkaansa. Minä puolestani jäin suoristamaan ruttuun mennyttä kisatakkiani, sekä pohtimaan kaikkia niitä vääriä valintoja elämässäni mikä olivat minut tähän tilanteeseen saaneet.
Ilta ei ollut ehtinyt ihan kunnolla vielä alkamaankaan kun Valkisalon ykköspubissa, The Lätäkössä, hääräsi jo kovasti porukkaa. Oli perjantai-ilta, ja suurin osa pöydistä oli täynnä seuroistaan ja juomistaan nauttivaa porukkaa. Taustalla soi rento, jouluiseen teemaan sopiva musiikki.
Minä istuin baaritiskillä Elias Hilvan kanssa. Puoliksi juodut oluttuopit olivat unohtuneet tiskille, sillä seinälle kiinnitetty telkkari vei huomiomme täysin; urheilukanavalta näkyi aikaisemmin tänään Saksassa käydyt kansainväliset rataestekilpailun tiimiolympialaiset toistona, minkä me molemmat olimme aikaisemmin tänään missanneet.
Tällä hetkellä esteitä oli hyppäämässä nuori puolalainen kaksikko, joka kaikkien yllätykseksi suoriutui radasta puhtaasti. Elias tuhahti siihen närkästyneesti, "Syön hattuni jos puolalaiset voittaa," ja minä ynähdin hänelle myöntävästi. "Mieluummin puolalaiset kuin saksalaiset. Sakemannien kaapit varmasti nuokkuu kaikkien niiden palkintojen alla, mitä ne on jo tänä vuonna haalineet kasaan."
Elias oli varsin tietoinen inhostani saksalaisia kohtaan. Useammin kuin kerran olin jäänyt toiselle sijalle kansainvälisissä kisoissa, ja aina jonkun saksalaisen 'yllättäjän' ansiosta.
Miehellä ei kuitenkaan ollut samanlaista vastenmielisyyttä tiettyä maata kohtaan, vaan sen sijaan hän ei tuntunut pitävän siitä, että olympiatasolla kilpaili ratsastajia, jotka olivat hiuskarvan verran yli täysi-ikäisiä. Olisin voinut epäillä kateuden pistelevän näitä synnynnäisesti lahjakkaita kohtaan, jos en olisi tuntenut Eliasta paremmin.
Tosin pystyin itsekin samaistumaan. Välillä tuntui epäuskottavalta seurata näinkin nuorten henkilöiden onnistuneita uria, kun vertasi siihen miten paljon verta ja hikeä itse olin käyttänyt päästäkseni tähän tasoon missä nyt olin.
Palasin mietiskelystäni takaisin nykyhetkeen kun telkkarissa kuulutettiin seuraava ratsukko paikalle. Kentälle laukkasi lumenvalkoinen unelmatamma nätissä kaaressa, enkä voinut pidätellä ihailevaa huokaustani. Eliaskin näytti tuntevan samoin. "Jos tuommoisen selkään pääsisin edes kerran elämässäni, voisin kuolla onnellisena." Olin hänen toteamuksensa kanssa täysin samaa mieltä.
"Jaa, tammojenko perään täällä vaan kuolataan?" Fiia Nolvi kysyi yllättäen takaamme riisuessaan hiutaleiden värjäämää takkiaan läheiseen naulakkoon. Nainen taputti tuttavallisesti Eliaksen olkapäälle kun hän istahti miehen viereen, heitti hanskat pöydälle ja tilasi itselleen juomista. Nyökkäsin hälle tervehdykseksi.
"Kuolaisit sinäkin jos et olis täysin Mikin pauloissa." Elias vilkaisi tietävästi Fiian suuntaan, joka kuitenkin kohautti vain olkapäitään hymyillen. "Eihän siinä ole mitään mielenkiintoista kun jokainen jolla on vähänkin taitoja suoriutuu tuommoisella peruskiltillä osaavalla hevosella. Kyllä se on se luonne joka ratkaisee."
"Mielenkiintoinen luonne ei tuo sulle tärkeitä kisavoittoja," heitin hyväntahtoisesti väliin. Fiian katse tippui ruudulta oitis minuun. Hetken tarkkailun jälkeen hän vastasi hymyillen, "Ei takaa peruskiltti taitotammakaan."
Tarkastelin naisen terävän sinisiä silmiään. Hän ei ollut aivan väärässä. "Ei, mutta mahdollisuutesi ovat paremmat." Fiia käänsi nyt koko ruumiinsa minun suuntaan, jolloin hänen huomionsa kiinnittyi nyt täysin minuun. Nainen hörppäsi määrätietoisesti juomistaan ennen kuin nyökkäsi telkkarin suuntaan ja sanoi kovin itsevarmasti, "Tää sun unelmatammasi ei tuu suoriutumaan tuosta radasta puhtaasti, sano mun sanoneen."
Vilkaisin takaisin telkkariin ja siellä laukkaavaan ratsukkoon, joka oli tähän mennessä hypännyt radan alkuosuuden puhtaasti ilman ongelmia. Vilkaisin sitten epäilevästi takaisin Fiiaan. "Onko tää nyt niitä spoilereita, koska jos ei oo, voisin lyödä vetoa tuota sun sanomaas vastaan."
Radalla laukkaava Das Lumos oli ehdottomasti yksi lemppareistani, jonka uraa olin tapittanut niin pitkään kuin muistin, ja parivaljakko olikin tunnettu usein puhtaista, joskin hitaista radoistaan. Kentällä nousevat esteet eivät olleet edes ratsukon korkeimpia, joten todennäköisyydet olisivat ehdottomasti puolellani.
Eliaksen vieressä istuva blondi näytti hetken mietteliäältä, mutta virnisti sitten epäröimättä. "En ole nähnyt näitä kisoja vielä, mutta otan ehottomasti vetos vastaan." Elias tuntui hykertävän huvittuneena välissämme. Käännyimme molemmat välittömästi telkkarin puoleen seuraamaan sveitsiläistä ratsukkoa, minä jokaisen esteen kohdalla henkeä pidätellen, Fiia vain jalat ristissä itsevarmasti vieressä seuraten.
Esteet ylittyivät helposti, niinkuin olinkin olettanut, ja aivan loppusuoralla olin jo voittoisasti naiselle virnistämässä. Mutta sitten tuli viimeinen este ja aika tuntui hidastuvan, sillä tamman hyppy näytti lähtevän aivan liian kaukaa, kaviot kolahtivat äänekkäästi ylimmällä puomilla ja lopun saattoikin jo arvata. Tietenkin.
Kirosin epäonneani.
"Oletko varma ettet katsonut tätä suorana? Noin ei olisi pitänyt käydä." Das Lumoksen ratsastaja näytti miltei yhtä pettyneeltä kuin minä. Mikähän ratsukolle oli tullut? Sitä saattoi vain arvuutella.
Fiia kääntyi rennosti minun suuntaan, "Olin vain onnekas, scouts honor," hän vastasi ja joi lasinsa tyhjäksi. Huokaisin raskaasti. "Hyvä on. Tarjoon sulle toisen samanlaisen-"
"Ehei, en aijo päästää sua niin helpolla," nainen keskeytti yllättäen. Hänen toispuolinen virne naamallaan meni melkein täysin minulta ohi jos hänen silmänsä eivät olisi viekkaasti välkkyneet baarin himmeässä valaistuksessa. Minut valtasi oitis epäröivä olo. Katsoin varovaisesti kuinka Fiia tilasi itselleen toisen lasin juomista ennen kuin käänsi katseena taas minuun, viekas virne edelleen naamaansa koristellen.
"Olet tulossa Valkisaloon estekilpailuihin." Se ei ollut kysymys, mutta nyökkäsin epäröiden, joten nainen jatkoi, "Teippaat selkääsi 'free hugs'- lapun tapahtuman ajaksi."
Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus. Lopulta Elias purskahti äänekkääseen nauruun, ja hänen otteensa puolitäydestä tuopista näytti vaarallisesti lipevän. Minä puolestani en löytänyt asiassa mitään hauskaa. Itseasiassa tuijotin Fiiaa niin kuin hänelle olisi kasvanut sarvi keskelle otsaa. "Ootko tosissas?" Naamaani täytyi olleen aika kauhistuneen näköinen, sillä Fiiakaan ei pystynyt enää pidättelemään naamaansa peruslukemilla.
Käännyin tiskin puoleen raskaasti voihkaisten. Telkkarissa samaan aikaan ratsastanut saksalaisratsukko hyppäsi radan puhtaast läpii. Voihkaisin uudelleen. "Sehän se tästä vielä puuttuukin, että saksalaiset voittaa koko kisan. Sveitsiläisillä ei taija olla mahollisuuttakaan."
Fiia oli oitis luonani syytön hymy naamallaan. "Varo vaan, pistän sut vielä pitämään pupun korvia päässäkin jos tuommosta meet lottoomaan."
Niin, olin oppinut kantapään kautta ettei Fiia Nolvia vastaan koskaan kannattanut mennä lyömään vetoa. Ainakaan pienessä hiprakassa. Siitä sain syyttää vain itseäni, ja syytinkin. En olisi halunnut tehdä mieluummin mitään muuta kuin vetäistä tuo kirottu paperilappu selästäni mainetta tahrimasta.
Huokaisin raskaasti jo ties kuinka monennen kerran. Lumipenkassa kierineet tytöt olivat tässä välissä kaikonneet, mutta neljäs tyttö oli edelleen seisomassa sivummalla kärsivällisen näköisenä. Oliko hänkin ilmaisen halauksen perään? Alright then... "Tuus nyt sit tänne sieltä niin heitän sullekin halin," mutta tyttö näyttikin kieltään vetäessään kameraa esille selkänsä takaa. "En miä sun halejas kaipaa creepy old man. Tulin vaan ikuistamaan pari kuvaa."
Aha, ehdottomasti siis Fiian tekosia. Heitin toisen pahaenteisen mulkaisun naista päin, joka onnistuikin väistelemään katsettani varsin taitavasti. Voi pyhä synti mihin olinkaan itseni työntänyt.
Mutta ehkä nyt kun katsekontaktimme oli rikkoutunut, voisin vetäytyä kenenkään huomaamatta takavasemmalle. Parempaa tilaisuutta ei tulisi. Mahdollisimman pienin liikkein lähdin vetämään Logea kentän porttia kohti. Taustalta kuuluteltiinkin jo meidän nimeämme. Minun ei olisi pitänyt kuitenkaan olla yhtään yllättynyt, kun Fiia osoittautui olevansa minua nopeampi. Yhdessä sekunnissa pinkit pupun korvat olivat ilmestyneet naisen kätösiin, josta sitten siirtyivät kypäräni päälle kuin taikaiskusta.
"Et kai kuvitellut et unohtaisin? En antaisi tän tilaisuuden livahtaa hyppysistäni mistään hinnasta. Ja koitas hymyillä ees vähän, ihan vaan valokuvia varten. Näytät happamammalta kuin Mikki konsanaan."
No voihan persporkkanat. Fiian täytyi olla kyllä niin ylpeä itsestään. Vastahakoisesti myönnyin häpeälliseen kohtalooni.
Pieni maatilarakennus oli kotoisan lämmin kun astelin iltapäivästä tallitupaan tekemään vielä viimehetken ilmottautumisen sikäläisiin kisoihin. Tuvassa kävi kova vilske. Osa ihmisistä oli paennut koleaa ulkoilmaa tänne tallin lämpimiin sisätiloihin, ja osa oli päättänyt pitää lounastaukonsa juuri nyt. Pieni pöytä olikin ahdettu täyteen pieniä hiukopaloja sekä lämmintä juomista kahvin ja teen muodossa.
Suurin osa ihmisistä oli kuitenkin epäilemättä ulkona laitumella seuraamassa tiukkoja kisoja. Toinen koululuokka taisi juurikin olla alkamassa.
Minä puolestani yritin parhaani mukaan ängetä ihmisten ohitse heitä häiritsemättä, mutta jouduinpa pyytelemään ohimennen anteeksi niiltä muutamilta, joita olin sattunut vahingossa tönäisemään. Vihasin väenpaljoutta.
Tallituvan raskas ovi narahti perässäni kiinni, kun pääsin lopulta astumaan itse tallirakennukseen. Logen olin jättänyt odottelemaan yhteen tyhjistä karsinoista. Oriin varustamiseen ei onneksi menisi kovin pitkään, sillä joutuisin vielä pyöräyttämään muutaman lämmityskierroksen ennen meidän vuoroamme. Tänään ratsastettava luokka ei-
Ajatuksiini tuli stoppi kun pysähdyin yllättäen käytävällä vähän ennen Logen karsinaa.
Tuijotin yllättyneenä karsinan raollaan olevaa ovea. Lävitseni pyyhkäisi ensin epäuskon tunne, ja sitten polttava viha. Kuka oli kehdannut käydä oriin karsinassa ilman lupaani ja jättää vielä oven raolleen?
Vihaisesti askeltaen riuhtaisin karsinan oven auki. Loge seisoi kiltisti paikoillaan keskellä karsinaa, eikä se näyttänyt häiriintyneen kutsumattomasta vieraasta. Toinen henkilö karsinassa ei kuitenkaan ollut mitään mitä olisin kuvitellut, nimittäin siellä seisoi pieni tyttö joka tapitti oria suurilla ruskeilla silmillään.
"Kaunis", henkäisi tyttö lapsenomaisella äänellä. Loge seisoi liikkumattomana paikoillaan, pienesti luimien, mutta tiesin ettei se tekisi lapselle pahaa. "Eikös olekkin? Sen nimi on Loge." Vastaukseni sai tytön hätkähtämään, kääntämään ensin katseensa minuun ja sitten maahan, ja lopulta nyökkäämään ujon näköisenä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti.
Tyttö kääntyi taas Logen puoleen. Hänen lyhyt kätensä yritti kurottaa Logen turvalle asti mutta ori piti päänsä kämmenen ulottumattomissa. "Etkö ylety? Kokeiles tätä," kaivoin taskuni pohjalta palan sokeria ja tiputin sen tytön ojennettuun käteen. Orii hörähti oitis kiinnostuneena, sen samettiset huulet hamuten tuota kuution muotoista makupalaa ja samalla kutittaen pientä ojennettua kätöstä. Tyttö hihitti mielissään, mikä sai minutkin hymyilemään.
"Haluatko nousta sen selkään?" Kysyin yllättäen. Tyttö kääntyi minun puoleen yhtä yllättyneen näköisenä kuin minä itsekin, ja henkäisi, "saanko?" Nyökyttelin hyväksyvästi. Taputin Logea ensin pari kertaa rauhoittavasti kaulalle, sitten nappasin tytöstä kiinni ja heitin hänet hevosen selkään. Loge inahti nopeasta liikkeestä yllättyneenä, mutta pysyi edelleen tavanomaisesti paikoillaan.
Tyttö näytti olevan haltijoissaan. Hän silitteli hevosen pehmeää kaulaa kaksin käsin molemmilta puolin, ja hihitteli iloisesti kun Loge ojensi pitkän taipuisan kaulansa haistellakssen tytön kättä makupalojen toivossa.
Annoin hetken jatkua kunnes ulkoa kuului ilmoitus edellisen luokan loppumisesta. Olisi aika lähteä lämmittelemään. "Meidän täytyy valitettavasti alkaa valmistautumaan kisoihin," pahoittelin samalla kun nostin hänet lopulta alas. Tyttöä se ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan. Hän hyppelehti tasajalkaa ulos karsinasti ja näytti olevan jo matkalla pois kunnes kääntyi vielä minua kohti. "Tuleeko ponille kylmä?"
"Kylmäkö?"
"Äiti sanoo että jos suusta tulee höyryä niin pitää laittaa pipo päähän ja lapaset käteen."
"Viisas äiti sinulla," hymähdin tytölle, joka otti sitten jalat alleen ja juoksi tallituvalle. Jäin talliin yksinäiseen hiljaisuuteen. Annoin itselleni pienen hetken ennen kuin aloin heittämään varusteet Logen päälle. Hetken päästä olimmekin jo kävelemässä pois tallin lämmöstä.
Ulkona oli vilpoisaa ja iltakin alkoi jo hämärtyä. Vedin syvään henkeä ja katsoin kuinka höyryävä hengitykseni kohosi kohti tähtien kirkastamaa taivasta.
Hahmollesi tai hevosellesi tulee yhtäkkiä kesken radan muistoja mieleen. Mikä sen triggeröi ja mikä muisto on? Onko se ehkä tunne, että näin on tapahtunut joskus ennenkin... vai jotain ihan muuta? Kirjoita.
Tuomari arvioi erityisesti tekijää, joka muiston pintaan nosti sekä siirtymää nykykisahetkestä muiston aikaan.
Seisoimme Logen kanssa nätisti keskellä Orange Wood Ranchin ulkokenttä, ja odottelimme että katsomon yläkerrassa olevaan juontajankoppiin kylmää ilmaa paenneet tuomarit antoivat meille merkin aloittaa. Loge asteli kärsimättömästi paikoillaan. Vetinen kenttä ei tainnut kovinkaan olla hevosen mieleen, eikä sitä auttanut myöskään se, että kylmä merituuli toi mukanaan hentoa sadetta, josta ei voinut päätellä oliko kyseessä lunta vai räntää.
Viime kerralla taisi olla aikamoinen koiranilma, muistelin. Rankat sateet ja ukkostakin oli ollut ilmassa. Tällä kertaa kylmä viima ei kuitenkaan onnistunut tallomaan kohonnutta mielialaani. Päinvastoin, olin varsin innoissani. Viime kuun aikana suorituksemme olivat nousseet kohisten niin treeneissä kuin kilpailuissakin, jopa sen verran, että olin uskaltautunut ilmoittaa meidät vähän vaativampaan luokkaan kuin olimme Logen kanssa tottuneet.
Napakka koputus lasissa palautti minut takaisin maan päälle. Tuomarit olivat löytäneet paikkansa kopissa ja odottelivatkin meidän aloittamistamme hieman kärsimättömän näköisinä. Hups. Vedin silinterin päästä ja kumarsin syvään tavan mukaan. Väläytin heille vielä pahoittelevan hymyn kun annoin Logelle merkin lähteä liikkeelle. Musiikki pärähti soimaan taustalla.
Kannustin oriin tahdikkaaseen raviin. Loge polki maata tarmokkaasti, ja sen korvat liikahtivat kuuliaisesti minua kohti aina kun annoin sille merkkejä. Ilmassa oli jännityksen tuntua. Pian jouduin myöntämään myös itselleni että kyllä, tämä tunne jonka tunsit oli hermostuneisuutta, mutta hyvällä tavalla, sillä se sai minut olemaan extra tarkka liikkeissäni ja kuuntelemaan itse hevosta herkemmin.
Vaativa A luokka oli nimensä mukaan varsin vaativan tuntuinen. Tusinan uusien liikkeiden lisäksi jouduin käyttämään myös kahta ohjaa, eikä minulla ollut tarpeeksikaan niin paljoa harjoittelua takana että olisin tuntenut oloni täysin mukavaksi niiden kanssa. Loge tuntui kuitenkin herkältä ja vastasi viipymättä jokaiseen apuun jonka annoin. Se nosti mukavasti itseluottamustani.
Kaikki tuntui menevät yllättävän hyvin, eikä puolikas laukkapiruettikaan tuottanut ongelmia. Laukkapiruetti, maistelin sanaa mielessäni samalla, kun mieleeni alkoi tulvia muistoa menneestä ajasta.
"...tason hevonen suorittaa hallitusti myös laukanvaihdot joka kolmannella tai neljännellä askeleella, puolipiruetin laukassa sekä käynti- Niki, kuunteletko sinä edes?"
"En!" Huusin huolettomasti ja virnistin vielä perään kun laukkasimme kentällä valmentajamme ohi. Ville pyöräytti silmiään I'm so full of your bullshit- tyylisesti eikä se jäänyt minulta huomaamatta, eipä siinä, hän kuuluttaisi sen vaikka koko maailmalle jos se saisi minut käyttäytymään edes hiukan paremmin. Virnistin uudelleen. Turha toivo.
"No nyt ois hyvä hetki alottaa. Enää ei riitä että sokaisette tuomarit kootulla laukalla kentän ympäri ja omahyväisellä virneellä naamallasi, vaikka ihmettelen vieläkin miten se on tähän asti toiminut-"
"Ai, onko naamani mielestäsi niin komean näköinen?" Heitin kiusoittelevan kysymyksen miestä kohden kun hidastimme laukkapyrähdyksen päätteeksi kävelyyn.
Ville kohotti huvittuneesti kulmakarvojaan. "En minä niin sanonut." Hän harppoi kentän poikki meidän vierellemme ja nappasi ohjista kiinni kuin varmistaakseen ettemme lähtisi karkuun. Enhän minä ikinä. "Mutta kuten aikaisemmin jo kerroin, vaativa a:han tarvitaan jo paljon enemmän taitoa hallita hevonen mitä sulta ei vielä löydy- Ja ennen kun aloitat," Ville keskeytti napakasti aukoessani suuta, "tiedän et tää ei oo tasoanne vaan siitä, että harjoittelisitte edes vähän enemmän kuin on tarvetta ei oo haittaakaan. Hemmetti, saattaisit jopa oppia jotain prosessissa", hän lopetti pistävästi.
Villen huomautus oli pahimmillaankin vain hyväntapaista kiusoittelua, mutta se estänyt minua avaamasta suutani järkyttyneenä ja teeskentelemästä loukkaantunutta. Miehen omahyväistä virnettä kasvoilla oli vaikea sivuuttaa, ja se sai minut tuntemaan lämpöä sisälläni. "Brutaalia", henkäisin.
Ville kohautti ohimennen olkapäitään, vaan sitten häneen ilmeensä muuttui totiseksi ja äänestään hävisi kiusoitteleva sävy. "Luoja tietää, sinulta löytyy kykyjä jos vaan ite päätät haluta, ja Loge heittäisi vaikka kuperkeikkaa jos se tekisi sut tyytyväiseksi." Mies taputteli oriin tummaa kaulaa samalla kun tarkisti kankikuolaimien olevan kunnolla paikoillaan. Kahteen kuolaimen eri kohtaan kiinnittyneet ohjat toivat uutta ohjastuntumaa koko hommaan, eikä se tehnyt ohjien tunnusta yhtään tutumpaa käsissäni. Ville nyökkäsi hyväksyvästi. "Tosin välillä tuntuu et siun jalkoihin heittäytyy yhtä lailla niin hevoset kuin ihmisetkin silloin kun sinä niin haluat." Hän lisäsi vielä latteasti. Pidin hymyni peruslukemilla.
"Entä sinä?" Kysyin, ennen kuin ennätin pysäyttää itseni. Osaksi se oli vain kiusoittelua, niin kuin koko tähänastinen keskustelumme, mutta pieni osa minussa oli oikeasti utelias. Toimiko se? Ville ei kääntänyt katsettaan uralta, vaan ohjasi meidät pitkin kentän pitkää sivua jossa pysäytti meidät haluamaansa paikkaan. Sitten hän murahti silmiään pyöritellen "et tiedäkkään", ja läimäytti kämmenensä polveani vasten osoittaakseen että nyt riitti pelleileminen. Kohensin oitis ryhtiäni satulassa, jättäen hänen vastauksensa epäilemättä myöhemmälle.
"Mutta nyt keskitytääs itse asiaan. Ette oo tainneet vielä tarvita piruetin opettelemista aikaisemmin eiks niin? Perusideanahan on..." Kuuntelin Villen ohjeistusta keskittyneesti. Vaikka minulla ei varsinaisesti ollut minkäänlaista aikomusta kilpailla vaativimmissa luokissa se ei vähentänyt hitusenkaan haluani opetella uusia asioita kunnolla. Niinpä olin aktiivisesti mukana osallistumassa kun Ville asetti jalkani ja käteni milloin mihinkin asentoon samalla selittäen, mitä milloinkin piti tehdä.
Teoriassahan piruetin tekeminen ei ollut hankalaa. Käytännössä jouduin alituisesti olemaan tietoinen painopisteeni sijainnista, jalkojeni rytmikkäästä ohjastamisesta sekä nyrkkieni puristavasta otteesta ohjissa. Kaikki tämä säätäminen tuntui loppujen lopuksi olevan Logelle liikaa, sillä yllättäen se otti nopean laukka-askeleen sivuun, jolloin menetin tasapainoni ja tömähdin kylki edellä kentälle. Samalla Villen ote suitsissa lipesi ja Loge lähti laukkaamaan päätään viskellen kentän toiseen päähän.
Nousin nojaamaan kyynärpäitteni varaan. "Luulen, et piruetit ei oo myöskään Logen mieleen", hymähdin, ja jäin katselemaan kuinka Ville hölkkäsi närkästyneen hevosen perässä kunnes viimein nappasi tämä ohjista kiinni.
Nojailin käsieni varassa hiekalla vielä silloinkin kun kaksikko käveli luokseni. Loge luimisteli edelleen, mutta käveli säyseästi toisen perässä. Ville ei näyttänyt olevan moksiskaan tästä keskeytyksestä. Hän katseli mietteliäästi minuun. "Ongelmana on ennemminkin se, et siun ohjeet eivät ole yhdenmukaiset. Jalkasi sanoo eteen ja kätesi taakse, ja koko muu kehosi on vain hiljaa." Mies selitti ojentaen samalla kätensä minulle.
Tartuin hänen tarjottuun kämmeneensä kiinni, mutta sen sijaan että olisin kiskonut itseni ylös vedinkin Villen mukanani alas. Hän päästi yllättyneen äännähdyksen menettäessään tasapainonsa. Mies horjahti päälleni mutta otti alastulon vastaan vapaalla kädellään, joten hän ei aivan tippunut syliini niin kuin olin suunnitellut.
"Voisimme keksiä muuta tekemistä ´käsille, jaloille ja muulle keholleni´."
Yllätyksen tuoma hohto katosi nopeasti hänen silmistään.
"Mitä tarkoitat? Mikä muu voisi olla hauskempaa kuin treenaaminen?" Hänen äänessään tihkui raskas sarkasmi, ja hän jatkoi nopeasti "äläkä edes kuvittele vastaavasi." Hymyilin hänelle viattominta hymyäni. "Et muuten koskaan vastannut kysymykseeni," lisäsin perään.
Ville näytti ensin hämmentyneeltä, sitten mietteliäältä ja lopuksi hänen kasvoillaan käväisi epäilyksen hiven, skeptisesti tuijottaen. "Onko naamani mielestäsi komean näköinen?" selvensin. Ville katsoi suoraan silmiini ja yllätyksekseni tuntui oikeasti pohtivan asiaa. Hetken päästä hänen naamalleen levisi viekas hymy. "Tell you what. Kun te teette täydellisen laukkapiruetin, kerron vastaukseni," hän kertoi hymyillen.
Tuijotin hetken miehen lämpimiä kasvoja kuin punniten, oliko kaikki se vaiva tosiaan tämän arvoista. (Tietenkin!) Hetken kuluttua työnsin Villen sivuun jotta pääsin hyppäämään jaloilleni, ojensin hänelle käteni avuksi, ja vedin miehen pystyyn virnistellen. "Mitä me sitten vielä odotamme?"
Muisto haihtui mielestäni miltei yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, osittain siksi että yritin epätoivoisesti sitä mielestäni pois ravistaa. Yritys tuntui turhalta. Vaikka eihän siitä ollut kulunut vielä vuottakaan, muistosta tuntui olleen vähintäänkin ikuisuus.
Lopulta annoin itselleni luvan surra kaikkia niitä menetettyjä hetkiä, joita en ollut tohtinut tähän mennessä ajatella ja vihasin itseäni siitä hitusen enemmän. Mieleeni alkoi tulvia muistoja muistojen jälkeen, yksi toistaan huonompia, aivan sinne aikoihin saakka milloin en edes ollut vielä Villeä tavannut, ja silloin saatoin jo tuntea kuinka muistojen lisäksi mieltäni alkoi kalvaa myös tuttu pelko.
Loge taisi tunnistaa muutoksen kehonkielessäni, sillä sen laukka alkoi tuntua jäykältä ja töksähtelevältä, eikä yhtään tavanmukaisen sulavalta. Laukanvaihdot eivät menneet yhtään sen paremmin. Pienen pelon keskellä kirosin itseäni kovemmin.
Vaikka tiesin että katastrofia ei ollut vielä tapahtunut eikä välttämättä tulisi tapahtumaankaan, en voinut kuin tuntea jännityksen ja pelon sekoittavan ajatuksenkulun pääni sisällä. Yritin hätäisesti tyhjentää mieleni, rentouttaa lihaksiani, oikeastaan mitä vain että ajatukset palautuisivat takaisin nykyhetkeen, mutta vellova odotuksen tunne piti minusta tiukasti kiinni ja minä puolestaan puristin Logen kylkiä tiedostamattomasti lujempaa. Jalkani alkoivat pian krampata.
Loge otti muutaman hermostuneen raviaskeleen, mutten edes huomannut sitä. Hengittäminen alkoi tuntua työläältä, näkökenttäni sumealta ja kaiken lisäksi pahanolon tunne valtasi minut. Menin kouluohjelman loppuosuuden täysin autopilottina, luojalle kiitos siitä että olimme jo aivan loppusuoralla. En ollut varma olisinko pysynyt satulassa yhtään kauempaa kuin oli tarve.
Musiikki lakkasi ja me pysähdyimme keskelle kenttää. Unenomaisesti tein pienen nyökkäyksen päälläni, koska en uskonut pystyväni tekemään suurempaa elettä oksentamatta. Usutin hevoseni hätäiseen raviin ja ravasimme pois ihmisten katseiden alta. En kuullut heitä, enkä sen paremmin nähnytkään.
Ravasimme pihan läpi aina tallirakennuksen taakse, tai niin ainakin toivoin tehneeni. Lopulta pysäytin oriin lujin ottein kun olin varma ettemme olleet enää kenenkään näköpiirissä ja hyppäsin kiireesti alas satulasta. Kuin ihmeen kaupalla tärisevät jalkani pitivät minut pystyssä maahantulon aikaan. Kyykistyin alas ja pistin kylmänhikisen naamani polviani vasten, pinnistellen hengittämään syvemmin. Haukoin ahnaasti henkeä.
Puristin käsiäni nyrkkiin niin lujaa, että tunsin kynsieni painautuvat kivuliaasti ihoa vasten. Kipu oli hyvä, se palautti minut takaisin maan päälle. Olisin kironnut seitsemää helvettiä jos olisin suinkin voinut, mutta kaikki keskittymiseni meni tasoittuvaan hengittämiseen.
Sydämeni sykki kiivaasti rinnassani. Inhosin sitä tunnetta ylitse kaiken...
"Tekstissä fiilikset vaihtelivat laidasta laitaan ja niihin oli helppo samaistua. Lopussa tuli semmoinen fiilis että jos mitenkään olisi ollut mahdollista olisin todellakin halunnut antaa Nikolaille tsemppihalin."
Täällähän tuulee terhakasti! Kirjoita tarinanpätkä tähän tapahtumaan liittyen käyttäen pelkästään hahmosi etunimen ensimmäistä kirjainta tai ratsusi kutsumanimen ensimmäistä kirjainta. Vaikeat kirjaimet voi muuttaa seuraavanlaisesti: B = P, C = S/K, D = T, F/W = V, G = K, Q = U, X = S, Z = S, Å = O
Tuomari arvioi tekstin sujuvuutta ja koherenttisuutta sekä pituutta.
Lauantai lähti liikkeelle leppoisasti, lumen lakeus lähiöllä loistellen. Loge laukkasi laitumella lennokkaasti, lahjakkaat liikkeet lumoten. Lyyrapyrstöinen lapintiirakin lensi lähettyviltä löytyvän lehmuksen liepeillä lauleskellen, lähiö lehdetön. Lumihiutaleet lipuivat laiskasti lähimaille.
Liikuin levottomasti laitumen laidalla. Loputon luulo lannistumisestani lamautti lihakset. Loge lähestyi laskelmoiden, lopulta lojaalisti luottaen, loimi loskasta likaisena. Läimäytin lämminveristä lempeästi lämpimille lavoille. Lässytin luontevasti leperrellen latinaksi, lesettä leipäpussista lusikalla Logelle lapioiden. Laitumen laidalla lymyili lokaali lauma lähes liikkumatta luimistellen.
Logen läheisyys lohdutti lämpimästi. Luulin luovuttaneeni, luopuneeni lauantain lähdöstä lopullisesti. Lopettaa leikki lyhyeen, liian lähellä loukkaantumista. Lupasin lähteä liikkeelle lamaantumatta, laukata labyrintin loppuun luovuttamatta.
Lähtö lähteä lipui lumen lailla lakkaamatta lähemmäksi, laitumella lorvailu lähestyi loppuaan. Lopulta luovutin lannistuneena. Lähdimme lampsimaan leirintäkeskukseen lähes liidunvalkeana. Levottomuus lietsoi luonnottomasti lävitseni.
"Mahtavasti saatu aikaan yhtenäinen tarina draaman kaarineen!"
Hello, my name is... Hahmosi törmää kisojen vilskeessä söpöön/viehättävään ulkomaalaiseen. Kuinka kommunikointi sujui? Write in English! Kirjoita koko tarina englannin kielellä.
Tuomari arvioi tarinan mielenkiintoisuutta ja hahmojen välistä dialogia. Oikeaa kieliopillisuutta enemmän pääpaino arvioinnissa on onnistuneella kuvailulla ja rohkealla englannin käytöllä!
The last day of the weekend started as clear and chilly as it was still quite early in the morning. The stables were dead and quiet, no one had started doing their morning routines yet. And then there was I, standing in the middle of the manége, staring at jumps some stable boys had managed to get together the day before. It was a simple course of low jumps, made for the participants to warm up before the actual competition later today. Simple. Easy. And yet for some reason I couldn't get myself to climb on the saddle.
Loge was standing next to me, calm and waiting. His big fluffy ears were sharply pointing upwards and impressive brown eyes were looking eagerly over the course in front of us, though he didn't dare to make a sound.
I was feeling anxious and a tiny bit of nausea, and by the looks of it Loge was starting to sense it too. It wasn't the jumps really. Those were something we had done hundreds of times together. No, it was those thoughts that had slowly started crawling their way back to the surface, all the way from Friday when we had done our dressage partition. All those memories that I'd rather have forgotten were now making me feel utterly and completely useless.
It was pathetic, I had to admit. Because what kind of a horseman couldn't get his ass up on a horse and ride the damn course? I felt paralysed every time I tried and I beat myself for it. Loge didn't need this sorry excuse of a rider to-
"You know, those jumps won't disappear no matter how hard you keep glaring at 'em," someone said in a low voice. I jolted in surprise, twirled around and felt a rush of embarrassment crawling on my skin. How long had I been standing here like a goddamn statue? "I wasn't glaring at anything," I murmured under my breath while casting curious looks at the stranger's appearance.
From what I could see the man in question was close to his 30's with wavy blond hair and a beard that covered half of his face. He wore a weird looking hippie shirt with blue jeans that oddly complimented his slim form. The man was casually leaning against the edge of the auditorium, wore a slightly tilted cowboy-like hat and had a lazy smile plastered on his face. "No? That's one hell of a resting face then." His remark made me scoff which only seemed to widen his own smile. "What do you want?" I asked the stranger, feeling slightly defensive of the whole ordeal.
"To see you two perform those jumps," the man said sharply. "Your horse sure does look willing, so are you gonna?" I quickly glanced at Loge, almost wishing he would be just as unwilling as I was. But of course it was just like the stranger had said. Loge was getting more anxious by the minute, making some side-steps and all that. I threw another nasty glance at the blond, hating the fact that he indeed was right.
So, back to the task right? Right. How hard could it be?
I got myself almost convinced by the time I sat in the saddle. And then I was staring at the jumps and could feel my body starting to tense up in oh-so familiar manner. Cold sweat trickled down my face. My knuckles were getting somewhat white from squeezing Loges reins too hard. And then this dulling pain in my left shoulder came crashing down.
I was shaking. Not quite as much as in my past experience, but it was still noticeable. My breath was getting shorter as well. That was the moment when I bolted off of Loge.
While still aware of the strangers presence by the side, I bit back the increasing feeling of nausea that tried to take over. It took me about half a minute to calm my breath and finally acknowledge the unnerving feeling of being stared down. This was humiliating! I should just ignore the blond dude and get the hell out. I should have, hell, no one would have blamed me for it. But when my blue eyes met his grey ones there was no laughter or mockery being seen. Pity? Maybe, but more than that I could have sworn I saw a flicker of understanding and I- I... Ah fuck.
"I've got nothing to prove to you," I snapped at him defensively while walking closer, Loge feeling docile and following closely behind. The man held both of his hands up in the air as a sign of yielding. "No you don't, but you got everything to prove to yourself."
What? "The hell does that mean? You've got no idea-"
"Try me," he abruptly stopped me. I kept staring at his eyes, searching for even a crumble of proof of getting played but couldn't find any. In fact all I saw staring back at me was pure determination and seriousness. I didn't like it 'cos it made me feel weak and exposed, and yet still...
I averted my gaze. "We had an accident a few years back. I made this stupid mistake at a competition that smashed my shoulder into pieces and got him his leg broken," I began quietly. "Now I've already sorted out the problem awhile ago, it took me quite some time but I managed it. Yet sometimes there are these... moments where I get reminded of what happened in the past, like memories. Except while I stay here my mind goes elsewhere to relive it, and I can't get away. I can feel my-"
"-body paralyzed like it's shutting down. Then comes shortness of breath, tremors and nausea, until you manage to get a grip of yourself even just for a second to get away from it. But you won't, not really. Because even when you are not reliving the moment you can still feel it in the back of your head, waiting for the right time to surface. And the fear that comes within knowing that it could happen at any time? Well, there's not much worse than that," the man ended quietly. I didn't know what to say 'cos yeah, that was exactly what it was like. The hippie knew it, and he knew I knew it too.
Well shit, I thought surprised. Appearances could really be deceiving.
The blond carried on, "I had a stupid accident too, except it was worse for me. I had this absolutely breathtaking grey warmblood back in the day, Sonata I called him. He died on the scene and I was left paralyzed from waist down." The man wore a sad smile on his face. "My body took quite a while to heal, and when it finally did nothing was the same anymore. It was like my mind was utterly broken and useless. I struggled a long time with myself." I had closed the remaining few steps between us while he was talking till there was only a few feet separating us. Then the blond fell silent and we were left looking at each other in growing silence.
There were no need for words because we knew each other's pain. It was clear as a day in his eyes too, and briefly I wondered why I hadn't realized it earlier. "It's Dewn", the man interrupted my thoughts. Dewn, I played with the name for a second, then offered him a comforting smile and asked, "How did you manage to get better?"
"I found clarity, amongst other things. But above all I understood that in life there's only one way and it's forward. That even though we are products of our past, we don't have to be prisoners of it," came the answer. Dewn reached past me and gave Loge a few good pats on the neck. The horse observed him curiously and breathed in his smell. He was clearly enjoying the attention I had failed to give him, which made me roll my eyes in turn.
"Right well, if you fancy a beer after this-" I tilted my head towards the jumps, "then give me a shout. I reckon we might find each other's company rather enjoyable." But the man stilled right after, and for a second I was left wondering if I had red the room wrong.
"I'm waiting for someone," Dewn managed after a moment, but not before offering me an apologetic smile. "I don't know if I'll be able-" he started but I intercepted. "Zero expectations, we can share our war stories and lose our minds together. See where we find ourselves at the end of the day," I told him with a half-smile and Dewn answered with one of his own before taking a leave.
"Perhaps."
"Tätä lukiessa joutui hieman tuijottelemaan ulkona vellovaa talvi myrskyä ja tasailemaan omia tunteita. Tarinassa oli selkeästi aistittavissa ja tunnettavissa sellainen henkinen ja fyysinen paha olo ja siinä oli hienosti myös sidottu Dewnin menneisyys Nikolain menneisyyteen molempien kokemuksien vuoksi. Kohdassa missä Nikolain kertomus vaihtuu Dewnin täydennykseen ei kertojan muutosta edes huomannut sillä se oli niin sulavasti kirjoitettu."
"On aivan pakko hehkuttaa tätä tarinaasi; miten hyvin (paitsi englannin kielellä, niin ihan tarinallisessakin mielessä) kirjoitettu!! Kuvasit niin kauniisti Dewnin, että hyvä ettei itku päässyt T_T Olisiko herroille voinut ehkä aueta tästä jonkinlainen myöhemminkin yhteyksissä pidettävä toveruus? Leppoisasta hyvä jätkä -hengestään huolimatta Dewnin todelliselle ystävälistalle on pitkä tie - jaettava trauma tosin on siinä varmasti edesauttava osatekijä. Eikä hänellä oikeastaan ole koskaan ollut ketään, jonka kanssa olisi saanut jakaa vakavan ratsastusonnettomuuden ja sen elämään loppuiäksi jättämien traumojen vaiheet. Onnettomuudesta puhuminen ei ole hänelle enää vaikeaa (vaikka totta kai aina aiheuttaa sen inhottavan tyhjyyden ja muljahtelun tunteen jonnekin vatsan ja rinnan seudulle) ja kokisi varmasti tyydytystä voidessaan ehkä auttaa jotakuta toista, joka ei vielä ole yhtä hyvin kauhuistaan ylipäässyt.
Dewn ei tosiaan ole yli vaimonsa lähdöstä, mutta life goes on. Kaukokaveruus kävisi hyvin, vaikka Dewn teknologiaa karsastaakin. Hänen isovanhempansa asuvat Suomessa, joten ehkä Nikillä ja hänellä on mahdollisuuksia tavata, jos Dewn joskus sillä suunnalla poikkeaa? Hän kun kuitenkin matkustelee mielellään. =) Ja tietysti jos Niki ja Loge osallistuvat vastaisuudessakin Orange Woodin tapahtumiin, siitä saa lisää jutun juurta! Niki tulee varmasti sopivissa kohdin vilahtelemaan Dewnin tarinoissa."
"Moro. Kuulin että oot käymässä täällä Kanadassa. Tiiän et sulla ei oo mitään syytä haluta tavata, perustellusti, mut jos sulla on hitusenkaan verran tunteita enää mua kohtaan niin tavataan. Missä vaan. Soittele. Kaipaan sinua. -Ville"
Luin tekstarin kolmeen kertaan läpi. ennen kuin viestin sisältö rekisteröityi aivoihin. Hetken olin jo ehtinyt toivoa, että viesti olisi ollut Olivierilta. Viimeisin viikko, jonka olimme Logen kanssa viettäneet Kanadassa tehotreeneillä oli osoittautunut varsin antoisaksi. Eikä vain Logen edistyksen osalta, vaan myös minun mielenrauhani. Treenikuukauden viimeiseksi valmentajaksi oli valikoitunut paikallinen kovan tason estevalmentaja Olivier, jonka nokkelat sanat ja periksiantamaton luonne eivät ulottuneet pelkästään estekentille. Mies oli osoittautunut olevansa aikansa väärti sanan jokaisessa muodossa. Mutta että Ville kehtasi ottaa yhteyttä vielä senkin jälkeen kun olin haistattanut hänelle selkeät paskat kymmenellä eri kielellä? Ja että tuntisin enää pienintäkään kiintymystä häntä kohtaa senkin jälkeen kun Logesta taisteleminen käräjillä oli maksanut aikaa, rahaa ja hyvän osan hyvinvointiani. Ketä hän yritti huijata? Oli miehellä otsaa! Ja mistä hän oli saanut edes tietää olevani täällä?
"Perkele!" Potkaisin vihoissani epäonnisen sankon tieltäni, enkä jaksanut välittää vaikka sen sisältö levisi karsinan lattialle. Minä tahansa muuna päivänä olisin ehdottomasti ollut häpeissäni käytöksestäni; kilpailut eivät olleet paikka jossa käyttäytyä epäkunnioittavasti, puhumattakaan siitä, että olimme ulkomailla ja edustimme treenikuukauden järjestänyttä järjestöä. Loge pärskähti kuin mielensä pahoittaneena, kun sankon sisältö valui sen vasta putsatuille jaloille. Orii ravisti päätänsä syyttävästi. Niin, saisin varmaan maksaa siitä piakkoin. Huokaisin raskaasti. Heitin estesatulan rutiininomaisesti ratsuni selkään samalla, kun yritin työntää ikävät muistot mielestäni, mutta eihän siitä tullut helvettiäkään. Muistot miehestä valtasivat ajatukseni eikä tavanomaiset rauhoittumisharjoitukset tuntuneet auttavan tälläkään kertaa.
Sekaisin mielin lähdin taluttamaan Logea lämmittelyaluetta kohti. Taka-alalta kuului pieni kilahdus merkiksi uudesta viestistä, kun jo unohdettuun puhelimeen ilmestyi tsemppiviesti Olivierilta.
。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,
Kokosin ohjat käsiini, nostin pehmeän laukan ja ohjasin Logen seuraavalle esteelle. Orii tuntui allani tavanomaisen pehmeältä. Käännöksien kankeudesta ei näkynyt olevan enää pienintäkään muistoa ja seuraavan esteen pikainen ylitys riitti varmistamaan, että Loge todellakin veti jalkansa tarpeeksi korkealle alleen. Yksi suurimmista päänvaivoista tehotreeneillä oli nimenomaa ollut jalkojen laahaaminen esteillä. Paha tapa, jonka Loge oli ottanut itselleen nopeasti sen jälkeen, kun olin saanut luvan aloittaa kevyen treenaamisen onnettomuuden jälkeen. Pahoina päivinä olin miltei vakuuttunut, että Loge oli kyllästynyt esteratsun uraan. Syytin siitäkin pelkästään itseäni.
Viimeisimmillä esteviikoilla oli kuitenkin alkanut ilmestymään jonkinlaista edistystä. Eihän se ollut auttanut meitä nousemaan samalle tasolle kuin ennen onnettomuutta, mutta nykyään tuntui olevan kovin vähän aihetta iloita, joten olin kohtuu tyytyväinen näihin pieniinkin voittoihin.
Ohjasin Logen nopeasti sivuun, jotta muutkin ratsukot pääsisivät vuorostaan hyppäämään kentälle rakennetun pienen lämmittelyradan. Ratsukoita tuntui olevan yllättävän paljon näin pienelle maneesille. Hetken tarkastelun jälkeen oivalsin osan heistä olevan märkiä. Käänsin katseeni oven suuntaan ja tottahan toki, ulkona satoi kaatamalla vettä. Vai oliko se sittenkin lunta? Mielialani laski ja kirosin mielessäni. Olin aika varma että tälle päivälle oli luvattu hyvää aurinkoista keliä. Nyt ruoho olisi märkää ja liukasta, ja tapaturmien riski suurempi, eikä minua huvittanut yhtään ottaa sitä riskiä että Loge katkoisi jalkansa, tällä kertaa lopullisesti. Tulisin niin ikävöimään kenttien joustavaa ja ennenkaikkea turvallista hiekkapohjaa.
Logea tämä epäonninen muutos säässä ei tuntunut haittaavan. Päinvastoin, orii nosteli tohkeissaan jalkojaan eikä tuntunut pysyvän paikoillaan, vaikka ohjat olivat teräksenlujassa otteessani ja painopisteeni mahdollisimman takana. Taputtelin hevosen vahvaa kaulaa rauhoittavasti. Logen korvat sojottivat pystyssä sen hörähtäessä ohimeneville tammoille. Niin, ehkä sen positiivinen mieliala ei ollutkaan tulevan kisan johdosta, mutta oriin hölmönpuolinen käytös sai minutkin virnuilemaan ja mielialani kohoamaan. Jatkoin hevosen kaulan rauhallista taputtelemista.
"Raider number six, please proceed to the starting line. Raider number 7, please get ready", kajahti kaijuttimista. Henkäisin syvään ennen kun lähdimme kävelemään ulos harmaaseen sateeseen.
。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,。゚・:,。☆゚・:,。゚・:,。★゚・:,
Ensimmäiset jyrähdykset vapisuttivat taivasta pian sen jälkeen kun suuntasimme ensimmäiselle esteelle. Ilma oli samaan aikaa kostea ja raskas, ja siellä velloi selkeää varauksen tuntua. Se sai minut hermostuneeksi. Yritin istua syvemmälle Logen satulaan, mukautua sen keinuvaan laukkaan, oikeastaan mitä vain mikä rauhoittaisi mieltäni. Rakennukset vilahtivat nopeasti ohitsemme, kun Loge harppoi varmoin askelin tampattua ruohikkoa pitkin ja nopeasti ensimmäisen esteen yli. Yritin hieraista ylimääräisen kosteuden sateen kastuttamalta naamaltani, mutta sadetakkini märkä hiha tuntui vain pahentavan asiaa. Hetken ehdin jo katua nostaneeni hupun kypärän päälle, sillä eihän sen alta tuntunut näkevän yhtään mitään.
Vaan että osasikaan olla kunnon koiranilma! Hemmetti, eihän sitä Kanadaan asti olisi tarvinnut raahautua kilpaillakseen tällaisessa säässä.
Hyppäsimme rutiininomaisesti myös seuraavan ristikon ylitse. Loge tuntui energiseltä allani; sen laukka oli eteenpäin vievää ja hypyt tuntuivat menevän kuin ilmaa. Ehdottomasti yksi mukavimmista kilpailupäivistä miesmuistiin. Jos vettä ei tulisi kuin esterin perseestä. Kurvasimme laukkaamaan pellon reunustamaa pitkää suoraa kohti heinäpaaleista rakennettua okseria yhä varmemmin askelin.
Ja sitten välähti.
Taivas oli niin tumma ja salama kirkas, että tuntui kuin olisin sokaistunut hetkeksi. Logesta taisi tuntua samalta, sillä se loikkasi säikähtäneenä pystyyn ja laittoi jarrut päälle. Kauhukseni huomasin, että välimatka seuraavalle esteelle oli aivan liian lyhyt. Märkä ruoho allamme ei tuntunut pitävän minkäänlaista kitkaa sisällään, joten liuvuimme oriin perse maata hipoen okserille.
Loge ymmärsi myös ettemme tulisi pysähtymään ajoissa. Se ponnisti meidät jonkinlaiseen ilmalentoon, etujalat kömpelösti haparoiden, mutta kuin ihmeen kaupalla esteen ylitse. Minä puolestani rojahdin hevosen kaulaa vasten yrittäen pitää itseni tiukasti satulassa. Tiesin jo katsomattakin, että ylempi puomi oli vierähtänyt maahan, mutta ainakin henkemme säästynyt. Heitin pienen rukouksen toivoen, ettei Logen jaloille ollut myöskään tullut nirhaumia.
"Soo poika, otetaan ihan rauhassa", kuiskasin oriin korvaan. Loge päilyili levottomasti sivuille, ja vaati kaiken keskittymiseni että sain oriin taas rauhalliseen laukkaan ennen neljännelle esteelle saapumista. Jossain kaukaa jyrähti taas ukkonen. "Mennään ihan rauhassa", kuiskasin hevoselle uudelleen ja saatoin jo tuntea kuinka oriin lihakset alkoivat rentoutua allani. Kiitin jumalia ettei Loge ollut hermoheikko. Tässähän olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti.
Kivieste jäi taaksemme kun suuntasimme vuorostamme ylämäkeen. Vilkuilin hupun lomitse ympäröivää metsää, vaikkei minulla ollutkaan aikaa jäädä ihailemaan syksyn tuomia kullankeltaisia värejä. Sade ja mustat pilvet saivat metsän näyttämään myös kovin synkältä. Satunnaiset välähdykset taivaalla antoivat meille jonkinlaista implikaatiota siitä, minne piti mennä ja kuinka lähellä seuraava este olisi. Traktori tuli kuitenkin jonkinlaisena yllätyksenä. Vaistonvaraisesti aloin jo hidastaa, mutta Loge jatkoi menoa päättävin askelin, eikä epäillyt hetkeäkään ponnistaessaan punaisen traktorin ylitse.
Kaatunut puunrunko tuli nopeasti sen perään, mutta isoimman työn jouduin tekemään älytessäni, että rata jatkui heti tiukan käännöksen jälkeen. Kirosin mielessäni kymmenennen kerran harmaata sadetta ja kapeaa näkökenttääni, ja jouduin pistämään ihan kunnolla vastaan, jotta sain oriin hidastamaan tarpeeksi ennen käännöstä.
Oriin häntä leimusi soihdun lailla kun se vastahakoisesti hidasti vauhtiaan sen verran, että tiukka käännös olisi turvallinen. Heti sen jälkeen Loge palasi nopeaan tahtiinsa, suuntasi seitsemännelle esteelle ja hyppäsi vaivatta sen ylitse. Pensasesteen jälkeen maasto alkoi vetää jyrkästi alaspäin. Jossain siellä alhaalla erotin seuraavan esteen tumman hahmon. Puupinoeste. Mutta jotain outoa siinä oli, älysin, sillä näytti kuin sen päällä olisi istunut lintu. Pöllö?
"Mitä víttua...?" Äännähdin yllättyneenä. Yritin siristellä silmiäni nähdäkseni tihkusateen läpi paremmin. Sitten pilviverhon läpi välähti jälleen salama joka valaisi maat ja mannut, sekä tietenkin nopeasti lähenevän puupinoesteen, ja sen päällä tönöttävän, naurettavimman näköisen pehmolelun jonka olin miesmuistiin nähnyt. Loge kiskoi päätään levottomasti. Epäilemättä sekin oli hoksannut tuon oudon hahmon esteen päällä, ja puntaroi nyt oliko esteelle lähestyminen sen arvoista. Puristin pohkeet hevosen kylkiin päättäväisesti. Loge jatkoi kuuliaisesti laukkaamistaan alamäessä.
Näin pehmolelun vain sekunnin murto-osan ajan kun liisimme puupinon ylitse. Se oli mahdollisimman monen kirkkain värein kirjailtu tipu? Kuin nyan cat olisi oksentanut sen päälle. Hideous oli sana, joka juolahti ensimmäisenä mieleeni. Hetki oli nopeasti ohi, ja pääsimme vihdoinkin maastoradan loppuosuudelle. Metsä väistyi ympäriltämme antaakseen tilaa edessä kohoaville tallirakennuksille. Huokaisin jo helpottuneena. Logekin alkoi tuntua väsähtävän nopeaan tahtiimme, ja epäilemättä oriilla oli yhtä epämukavat oltavat kuin minullakin yltäpäältä kastuneessa sadetakissani.
Kaarsimme viimeiseen mutkaan. Kostea ruohopohja muuttui tutuksi ja turvalliseksi kenttäpohjaksi, ja sen toisella puolella näimme maaliviivan. Kentän ja meidän välissä oli enää kaksoisvesieste. "Sitten mentiin", usutin Logen koottuun laukkaan, laskin rutiininomaisesti askeleet ja tein puolipidätteitä. Vesiesteen roiskeet pärskähtivät ympärillemme. Loge hyppäsi mallikaasti ensimmäisen ja heti perään toisenkin, kunnes olimmekin jo ylittäneet maaliviivan. Taustalta kuului vaimeita taputuksia ja naisen ääni kaijuttimissa kertoi aikamme. Hidastin oriin kävelyyn. Taputin sen kosteaa kaulaa merkiksi hyvästä työstä, ja jäimme ulos vielä muutamaksi minuutiksi tasoittaaksemme hengityksemme.
Kaikki asiat huomioonotettuina, olimme selvinneet radasta läpi kunnialla. Olivierin usutus osallistua ei ollut sittenkään ollut hullumpi ajatus, vaikka minulla oli omat epäilykset asian suhteen. Kaikkien niiden raskaiden kenttätreenien jälkeen nämä maastokisat oli hyvä muistutus siitä, että välillä oli myös ihan okei ottaa rennommin. Mieleni tuntui kevyemmältä kuin aikoihin.
Upea piirroskuva! Sää pärähti aiottuakin huonommaksi juuri Nikolain ja Logen kohdalla, mutta voittomaaliin sitä silti vain rämmittiin pimeän ja märkyyden läpi! Kuvassa on jännittävä virittynyt tunnelma, jonka hevosen ja ratsastajan asento, sekä taustalla halkova salama aiheuttavat.
Eri osapuolien tuumauskirjoitustehtävässä oli nerokasta, että kaikki ajattelivat eri kielillä! Siitä plussaa! Fiiliksiä radalta -tehtävään oli panostettu perusteellisesti ja se eteni sujuvasti, jännittävästi ja viihdyttävästi. Tipu tosin saattoi loukkaantua hideouksesta! :p"
Vuoden 2022 Kultasaari Cupissa kaksikko haki sijoituksia miltei jokaisessa osakilpailussa ja kapusivatkin itsensä lopulta myös Prix de Equestrian PRO 150 cm luokan Ranking voittajiksi.
Loge on Power Jump -21 ja -22 kutsuvierasluokkien (kuvatuotos) voittaja. Arvoluokissa ratsukko sijoittui vuonna 2021 seitsemänneksi ja vuonna 2022 kuudenneksi.
Loge otti osaa Hannaby Hanami Weekille ja onnistui nappaamaan itselleen Grand Prix 160cm finaalivoiton Ruotsissa 2022.
Storywoods Dressage Cupissa vuonna 2021 Nikolai ja Loge ratsastivat itsensä medium -luokan (VaB) ranking-voittajiksi.
Tuotosluokkaosallistumisia on tällä hetkellä 18 kappaletta, joista voittoja 13 kpl ja muita sijoituksia 1 kpl.
YLA1* (122p) - AP1, tilaisuuden parhaat rakenne- & tekstipisteet.
"Taidokkaasti piirretty, hieno hevonen! Ravurina olisi saanut täydet rakennepisteet. Monipuolisia, mielenkiintoisia ja panostettuja tekstejä!"
KTK-II - 19 + 17 + 17,5 = 74,31 %
"Erinomaiset leimat. Hyvä, solakka runko ravurille. Vakaa-asentoiset jalat. Kuiva, suurehko pää, hieman voimaton niska. Peitinkarva hyvässä, kiiltävässä kunnossa."
ERJ1 (111,5 p)
Aika ja paikka | Tapahtuma | Luokka | Tulos |
31.10.2023, International SIM Community | World Championship 2023 | 160 cm | 38/129 |
Aika ja paikka | Tapahtuma | Luokka | Tulos |
21.12.2022, Royal Gardens | Hallimestaruus 2022 | Halliestemestaruus 160 cm | 2/35, 0 vp 55,827 s (5 000 v€) |
23.10.2022, Kultasaaren Kartano | Kultasaari Cup 2022 4. osakilpailu | Prix de Equestrian PRO 150 cm | 3/18, 0 vp 73.754 s (180 v€) > Ranking 1. 40 p (20 000 v€) |
09.10.2022, Stall Green Mage | International Autumn Jumping Show | Horse Winner 160 cm | 4/23, 0 vp |
04.09.2022, Kultasaaren Kartano | Kultasaari Cup 2022 3. osakilpailu | Prix de Equestrian PRO 150 cm | 1/34, 0 vp 60.175 s (250 v€) |
31.07.2022, Cloudfield | Power Jump 2022 | Arvoluokka 160 cm, ERJ Kutsuvierasluokka 160 cm, ERJ |
6/80, 0-0 vp (10 000 v€) 1/19, 0-0 vp (15 000 v€) |
25.06.2022, Illyria Sporthorses | SIM World Cup 8. osakilpailu | SWC5*-W 160 cm, uusinta SWC5*-W 150 cm, karsinta |
2/9, 0vp 67.698s (100 000 v€) 2/17, 0vp 64.322s |
08.05.2022, Stall Falkencreutz | Hannaby Hanami Week 2022 | 4* Grand Prix 160 cm, uusinta | 1/25, 0–0 vp 55,690/49,061 s |
25.04.2022, Kuuvuoren Ratsastuskeskus | Kuuvuoren Malja 2022 | Pikkumalja CIC3 kouluratsastuskoe VaB maastokoe 120 cm esteratsastuskoe 125 cm |
2/19, 42,621 (500 v€) 2/20, 69,379 % 30,621 9/20, 8 vp 38,621 3/20, 4 vp 42,621 |
23.04.2022, Kultasaaren Kartano | Kultasaari Cup 2022 1. osakilpailu | Prix de Kultasaarren majatalo VaB Prix de Equestrian PRO 150 cm |
3/29, 81,786 % (150 v€) 3/24, 0 vp 64.643 s (180 v€) |
08.04.2022, Stal Gebroek | Gebroek Spring Jumping | SWC2* Welcome Jumping 140 cm SWC3* Gebroek Speed Trophy 150 cm |
2/7, 4 vp 68.288 s (16 000 v€) 2/10, 4vp 64.559s (30 000 v€) |
02.04.2022, Aihojoki | Spring Festival Show | GP 160 cm Prix de Beneto's | 3/37, 0 vp 69.314 s (1 000 v€) |
19.03.2022, Stal Gebroek | Gebroek International Welcome Jumping | SWC2* 140 cm 238.2.1, aikaratsastus | 1/15, 0 vp 61.876 s (20 000 v€) |
03.03.2022, Kisatalli Comber | Comber Cup 1. osakilpailu | VaB | 3/18, 82.698 % |
Tarkastele kauden kaikkia kisatuloksia
Aika ja paikka | Tapahtuma | Luokka | Tulos |
21.12.2022, Royal Gardens | Hallimestaruus 2022 | Halliestemestaruus 160 cm | 2/35, 0 vp 57,002 s |
21.12.2022, Royal Gardens | Hallimestaruus 2022 | VaB | 29/35, 53,994 % |
09.12.2022, Gestüt Ahlershof | Winter Dressage Festival 2022 | Prix de Pic VaA | 1/6 |
09.10.2022, Stall Green Mage | International Autumn Jumping Show 2022 | Horse Winner 160 cm | 4/23, 0 vp |
02.10.2022, Mangovia | Mangovia Fall Fest | 140 cm | 34/38, 12 vp 107,994 s |
01.10.2022, Mangovia | Mangovia Fall Fest | Vaativa B | 11/32, 70,943 % |
10.09.2022, Vanillabourne | Villit ratsastuskilpailut | 150 cm | 16/32, 66.951 % |
10.09.2022, Vanillabourne | Villit ratsastuskilpailut | Vaativa B | 10/13, 4 vp |
04.09.2022, Royal Gardens | Villit koulu- ja estekilpailut | 160 cm | 1/6, 0 vp |
03.09.2022, Royal Gardens | Villit koulu- ja estekilpailut | VaB | 7/8, 59,643 % |
21.08.2022, Rihtiniemen ratsutila | Rihtiniemen koulukilpailut | VaB | 4/21, 75,000 % |
10.07.2022, Brynhild & Shelyes | Sommersolverv 2022 | 120 cm | 24/53, 22,4 vp |
09.07.2022, Brynhild & Shelyes | Sommersolverv 2022 | 130 cm | 41/48 8 vp 84,18 s |
08.07.2022, Brynhild & Shelyes | Sommersolverv 2022 | VaB | 16/61, 65,908 % |
19.06.2022, Stall Green Mage | International Summer Jumping Show | Horse Winner 160 cm | 12/32, 0-4 vp |
17.06.2022, Northern Horses | Northern Valley Show | 140 cm | 13/15, |
14.05.2022, Centro ippico De Rosa | PJ-kvaalikilpailut 2022 | 160 cm PJ karsintaluokka | 23/24, 16 vp 61.419 s |
08.05.2022, Stall Falkencreutz | Hannaby Hanami Week 2022 | 4* Grand Prix 160 cm, uusinta | 1/25, 0–0 vp 55,690/49,061 s |
07.05.2022, Stall Falkencreutz | Hannaby Hanami Week 2022 | 3* Grand Prix 160 cm karsintaluokka | 16/50, 4 vp 70,197 s |
02.05.2022, Stall Falkencreutz | Hannaby Hanami Week 2022 | Vaativa B:0 | 17/35, 64,366 % |
25.04.2022, Kuuvuoren Ratsastuskeskus | Kuuvuoren Malja 2022 | Pikkumalja CIC3 | 2/19, 42,621 |
10.04.2022, Stal Gebroek | Gebroek Spring Jumping | SWC3* Gebroek Spring Grand Prix 150 cm | 7/9, 8 vp 69.515 s |
09.04.2022, Stal Gebroek | Gebroek Spring Jumping | SWC2* Welcome Jumping 140 cm | 2/7, 4 vp 68.288 s |
08.04.2022, Stal Gebroek | Gebroek Spring Jumping | SWC3* Gebroek Speed Trophy 150 cm | 2/10, 4vp 64.559s |
02.04.2022, Aihojoki | Spring Festival Show | GP 160 cm Prix de Beneto's | 3/37, 0 vp 69.314 s |
01.04.2022, Aihojoki | Aihojoki Spring Festival | Vaativa B:0 2009 | 28/34, 55.074 % |
20.03.2022, Stall Green Mage | International Spring Jumping Show 2022 | Horse Winner 160 cm | 12/32, 0–4 vp |
20.03.2022, Sysälä | Sysälän tallipihan pikkukisat | 120 cm | 1/8 |
20.03.2022, Stal Gebroek | Gebroek International Welcome Jumping | SWC2* 140 cm, uusinta | 7/15, 4 vp 70.122 s |
19.03.2022, Stal Gebroek | Gebroek International Welcome Jumping | SWC2* 140 cm 238.2.1, aikaratsastus | 1/15, 0 vp 61.876 s |
20.02.2022, Kultasaaren Kartano | Kultasaaren estekisat | 140 cm | 12/15, 8 vp 74.917 s |
17.02.2022, Vanian tamma-asema | Vanian estekisat | 140 cm | 11/15, 8 vp |
18.01.2022, Kultasaaren Kartano | SWC2* & SWC3* Kansainväliset esteratsastuskilpailut | SWC3* 150 cm | 14/22 |
15.01.2022, Sysälä | Sysälän pakkaskisat | Vaativa B | 8/10 |
15.01.2022, Sysälä | Sysälän pakkaskisat | 130 cm | 2/4 |
08.01.2022, Vaahterapolku | Vaahterapolun avajaisviikonloppu | VaB | 13/16, 61,071 % |
09.01.2022, Vaahterapolku | Vaahterapolun avajaisviikonloppu | 130 cm | 13/15, 8vp |
05.01.2022, Skurvash | SWC3* & SWC4* Kansainväliset esteratsastuskilpailut | SWC4* 160cm | 11/17 |
01.01.2022, Hoefijzeruitzicht | KV-estekilpailut VECCt | 160cm A.2.1 | 4/6 4vp |
SIM World Cup | |||
25.08.2022, Savoir Showjumpers | SIM World Cup 10. osakilpailu | SWC5*-W 150 cm, karsinta | 37/37, 16 vp, 73.222 s |
25.07.2022, Skurvash | SIM World Cup 9. osakilpailu | SWC5*-W 150 cm, karsinta | 20/31, 8 vp 68.605 s |
25.06.2022, Illyria Sporthorses | SIM World Cup 8. osakilpailu | SWC5*-W 160 cm, uusinta SWC5*-W 150 cm, karsinta |
2/9, 0 vp 67.698 s 2/17, 0 vp 64.322 s |
25.04.2022, Emberwood Stables | SIM World Cup 6. osakilpailu | SWC5*-W 150 cm, karsinta | 19/21, 8 vp 72.336 s |
25.03.2022, Château De Desjardins | SIM World Cup 5. osakilpailu | SWC5*-W 160 cm, uusinta SWC5*-W 150 cm, karsinta |
10/11, 12 vp 70.429 s 8/21, 8 vp 60.913 s |
25.02.2022, Kultasaaren Kartano | SIM World Cup 4. osakilpailu | SWC5*-W 160 cm, uusinta SWC5*-W 150 cm, karsinta |
9/9, 8 vp 68.831 s 8/17, 4 vp 65.056 s |
10.02.2022, Cloudfield | SIM World Cup 3. osakilpailu | SWC5*-W 150 cm, karsinta | 9/13 8 vp 72.446 s |
25.01.2022, Heidseck Sporthorses | SIM World Cup 2. osakilpailu | SWC5*-W 160 cm, uusinta SWC5*-W 150 cm, karsinta |
19/26 20/51 |
10.01.2022, Lausanne | SIM World Cup 1. osakilpailu | SWC5*-W 150 cm, karsinta | 17/24 |
Comber Cup 2022 | |||
3. - 6.03.2022 | 1. osakilpailu | Estemestaruus 160 cm, VaB |
28/31, 12 vp 3/18,82.698 % |
Convallaria Eventing | |||
21. - 26.06.2022 | Summer Tales | CIC3 maastokoe 120 cm kouluratsastuskoe VaB esteratsastuskoe 125 cm |
13/16, 71,1 vp 12/16, 12,8 vp 1/16, 71,790 % 15/16, 16 vp |
21. - 27.02.2022 | Spring Prologue | CIC3 maastokoe 120 cm kouluratsastuskoe VaB esteratsastuskoe 125 cm |
4/11, 53,4 vp 3/11, 2.4 vp 8/11, 69.718 % 5/11, 4 vp |
Kultasaari Cup | |||
22. - 23.10.2022 | 4. osakilpailu | Prix de Kultasaaren majatalo - Vaativa B Prix de Equestrian PRO - 150 cm |
12/18, 65,000 % 3/18, 0 vp 73,754 s |
03. - 04.09.2022 | 3. osakilpailu | Prix de Kultasaaren majatalo - Vaativa B Prix de Equestrian PRO - 150 cm |
31/39, 59,643 % 1/34, 0 vp 60.175 s |
27. - 28.06.2022 | 2. osakilpailu | Prix de Kultasaaren majatalo - Vaativa B Prix de Equestrian PRO - 150 cm |
24/38, 64,286 % 10/37, 0 vp 73.124 s |
23. - 24.04.2022 | 1. osakilpailu | Prix de Kultasaaren majatalo - Vaativa B Prix de Equestrian PRO - 150 cm |
3/29, 81,786 % 3/24, 0 vp 64.643 s |
> Kouluranking: 10/19 10 p | |||
> Esteranking: 1/17 40 p |
Aika ja paikka | Tapahtuma | Luokka | Tulos |
12.12.2021, Stall Green Mage | International Winter Jumping Show 2021 | Winter Horse Winner 160 cm | 2/40, 0 vp 25.10 s (70 000 v€) |
26.11.2021, Auburn Estate | Kalla Cup 4. osakilpailu | 160 cm | 7/28, 0-0 vp (300 v€) |
10.10.2021, Kuuvuoren Ratsastuskeskus vOy | Pennilä Derby 2021 | CIC1 (CIC3) | 1/5 (250 v€) |
03.10.2021, Seppele | Seppele Cup | 150 cm | 2/20, 0-0 vp 2/25, 0 vp |
31.07.2022, Auburn Estate | Power Jump 2021 | Arvoluokka 160 cm, ERJ Kutsuvierasluokka 160 cm, ERJ |
7/75, 0 vp (1 500 v€) 1/19, 0-0 vp (10 000 v€) |
18.07.2021, Hamara | Hamara Summer Time | 150 cm | 1/14 |
04.07.2021, Jardin des Tuileries | Paris SIM Jumping Week | 4* Grand Prix 160 cm | 5/44, 0-8 vp |
08.04.2021, Ranhald Castle | Euro SIM Tour 2. osakilpailu | Vaativa B | 1/20, 80,714 % |
14.03.2021, Tromsø Grand Arena | Euro SIM Tour 1. osakilpailu | CUP 160 cm, Prix de Tromsø | 10/66, 0-2 vp |
27.02.2021, Auburn Estate | Kalla Cup 1. osakilpailu | CIC3 kouluratsastuskoe VaB maastokoe 120 cm esteratsastuskoe 125 cm Vaativa B |
2/24, 52,6 vp (1 000 v€) 19/24, 65,71 % 2/24, 1,2 vp 5/20, 52,6 vp 5/28, 69,600 % (60 v€) |
14.02.2021, Storywoods Dressage Center | Storywoods Dressage Cup | Vaativa B | 1/13, 81,071 % 1/19, 83,571 % |
07.02.2022, Edsvikin Talli | Freeze Fame | Vaativa B 150 cm |
5/29, 72,500 % 1/21, 0-0 vp |
Tarkastele kauden kaikkia kisatuloksia
Aika ja paikka | Tapahtuma | Luokka | Tulos |
12.12.2021, Stall Green Mage | International Winter Jumping Show 2021 | Winter Horse Winner 160 cm | 2/40, 0 vp 25.10 s |
07.12.2021, Arène de Saint-Lambert | Paris SIM Dressage Week | International | Vaativa B | 20/27, 61,870 % |
02.12.2021, Kultasaaren Kartano | Kultasaaren harjoituskisat | 130 cm | 1/12, 0 vp |
01.12.2021, Kultasaaren Kartano | Kultasaaren harjoituskisat | Vaativa B | 8/16, 62,857% |
21.11.2021, Sîr Angren | Rautakruunu 2021 | Rautakruunu, CIC1 | 18/18, 0 p |
14.11.2021, Ruunuhovi | Ruunuhovin isänpäiväkisat | VaB | 2/4 |
12.11.2021, Kisatalli Comber | Comber Cup 3. osakilpailu | VaB | 5/15, 68,571 % |
29.10.2021, Stall Green Mage | Harvest Moon Show | 145 cm | 14/27, 4 vp |
17.10.2021, Auburn Estate | Pikkucup - harjoituskilpailut | Vaativa B | 20/31, 64,776% |
10.10.2021, Kuuvuoren Ratsastuskeskus vOy | Pennilä Derby 2021 | CIC1 (CIC3) | 1/5 |
26.09.2021, Storywoods Dressage Center | Villit kenttäkisat | CIC3 | 2/5, 63.7vp |
12.09.2021, Château de Garcia | Paris SIM Eventing Week | CIC4 | 15/36, 41.7vp |
15.08.2021, Kuuvuoren ratsastuskeskus vOy | Kuuvuoren avajaiset | Vaativa B | 10/12, 63,000% |
15.08.2021, Kuuvuoren ratsastuskeskus vOy | Kuuvuoren avajaiset | 140 cm | 1/6 |
14.08.2021, Kuuvuoren ratsastuskeskus vOy | Kuuvuoren avajaiset | CIC3 | 5/5 |
14.08.2021, Warepia | Warepian remppakilpailut | Vaativa B | 4/11, 67,929 % |
13.08.2021, Warepia | Warepian remppakilpailut | 110 cm - 120 cm | 2/7, 0 vp 1:10:99 |
31.07.2021, Sysälä | Sysälän hellekisat | 100 cm | 3/6 |
31.07.2021, Sysälä | Sysälän hellekisat | 120 cm | 3/8 |
30.07.2021, Sysälä | Sysälän hellekisat | Vaativa B | 1/7 |
18.07.2021, Valkiasalo | Valkia Summer Champions 2021 | VaB | 3/8, 67,857 % |
18.07.2021, Kisatalli Comber | Comber Cup 2. osakilpailu | 150 cm | 8/21 |
18.07.2021, Hamara | Hamara Summer Time | 150 cm | 1/14 |
17.07.2021, Valkisalo | Valkia Summer Champions 2021 | 120 cm | 14/29, 4 vp |
17.07.2021, Hamara | Hamara Summer Time | Vaativa B | 12/18, 67,000 % |
16.07.2021, Kisatalli Comber | Comber Cup 2. osakilpailu | VaB | 14/16, 58,214 % |
11.07.2021, Brynhild & Shelyes | Sommersolverv 2021 | 120 cm | 4/6, 45,2 vp – 06:22.06 |
10.07.2021, Brynhild & Shelyes | Sommersolverv 2021 | 120 cm - 130 cm | 22/70, 4 vp – 88,93 s |
09.07.2021, Brynhild & Shelyes | Sommersolverv 2021 | Vaativa B | 38/45, 58,005 % |
04.07.2021, Jardin des Tuileries | Paris SIM Jumping Week | 4* Grand Prix 160 cm | 5/44, 0-8 vp |
04.07.2021, Jardin des Tuileries | Paris SIM Jumping Week | 4* Grand Prix 160 cm | 18/44 |
25.06.2021, Ansamaa | The Four-Leaf Clover | CIC3 | 19/21, 76.5 vp |
01.05.2021, Storywoods Dressage Center | Storywoodsin villit koulukisat | VaB | hyl. |
08.04.2021, Ranhald Castle | Euro SIM Tour 2. osakilpailu | Vaativa B | 1/20, 80,714 % |
28.03.2021, Runiac | Runiacin kisaviikonloppu | VaB | 4/23, 70,400 % |
27.03.2021, Runiac | Runiacin kisaviikonloppu | 140 cm | 4/11, 4 vp |
07.02.2022, Edsvikin Talli | Freeze Fame | Vaativa B | 5/29, 72,500 % |
06.02.2022, Edsvikin Talli | Freeze Fame | 150 cm | 1/21, 0-0 vp |
31.01.2021, Sysälä | Sysälän tammikuun kilpailut | 100 cm | 3/4 |
31.01.2021, Sysälä | Sysälän tammikuun kilpailut | 120 cm | 2/8 |
30.01.2021, Sysälä | Sysälän tammikuun kilpailut | VaB | 4/7 |
13.01.2021, Valeriana | Valerianan ratsastuskilpailut | 140 cm | 4/12, 0 vp |
12.01.2021, Valeriana | Valerianan ratsastuskilpailut | Vaativa B | 13/18, 59.20 % |
Kalla Cup | |||
19. - 27.11.2021 | 4. osakilpailu, Sagittarius/Scorpio | PRO 150 cm Vaativa B PRO CIC3 |
7/28, 0,0 vp 23/27, 61,000 % 12/20, 44.9 vp |
20. - 27.08.2021 | 3. osakilpailu, Virgo/Leo | PRO 150 cm Vaativa B PRO CIC3 |
27/30, 6 vp 21/22, 60,998 % 31/32, 61.2 vp |
21. - 28.05.2021 | 2. osakilpailu, Gemini | PRO 150 cm Vaativa B PRO CIC3 |
14/17, 4 vp 11/22, 65,714 % 18/18, 80.4 vp |
19. - 27.02.2021 | 1. osakilpailu, Pisces | PRO 150 cm Vaativa B PRO CIC3 |
7/15, 0,4 vp 5/28, 69,600% 2/24, 52.6 vp |
> Esteanking: 50/70 7,3 | |||
> Kenttäranking: 29/42 7,8 |
Storywoods Dressage Cup | |||
28.02.2021 | Finaali | Vaativa B | 4/9, 66,429 % |
20.02.2021 | 3. osakilpailu | Vaativa B | 8/16, 67,857% |
14.02.2021 | 2. osakilpailu | Vaativa B | 1/13, 81,071 % |
07.02.2021 | 1. osakilpailu | Vaativa B | 1/19, 83,571 % |
> Ranking: 1/24 30 p |
Seppele Cup | |||
18.12.2021 | 3. osakilpailu | 150 cm Vaativa B |
16/20, 4 vp 6/20, 73,000 % |
01. - 03.10.2021 | 2. osakilpailu | 150 cm Vaativa B |
2/25, 0 vp 21/30, 60,357 % |
18. - 20.06.2021 | 1. osakilpailu | 150 cm Vaativa B |
2/25, 0 vp 6/20, 70,000 % |
> Ranking: 4/33 24 p |
Valkia Masters | |||
11. - 12.09.2021 | 3. osakilpailu, Valkia Autumn | 130 cm | 9/20 |
17. - 18.07.2021 | 2. osakilpailu, Valkia Summer | 120 cm | 14/29, 4 vp |
22. - 23.05.2021 | 1. osakilpailu, Valkia Spring | 115 cm | 10/19, 4 vp |
> Ranking: 7/19 19 p |
European Sim-game Equestrian Tour | |||
8. - 11.04.2021 | 2. osakilpailu, Skotlanti | CUP 160 cm, Prix de Dùn Èideann | 50/65, 8 vp |
11. - 13.03.2021 | 1. osakilpailu, Norja | CUP 160 cm, Prix de Tromsø | 10/66, 0-2 vp |
Aika ja paikka | Tapahtuma | Luokka | Tulos |
15.11.2020, Metsätalli | Metsätallin villit tuotoskisat | Helppo A | 1/14 |
29.10.2020, Ansamaa | Harvest Moon Show | 140 cm | 4/6 8 vp |
10.10.2020, Helmipuro | Helmipuron estekisat | 90 cm - 110 cm | 5/9, |
23.08.2020, Käkiharju | Käkiharjun kisaviikonloppu | 120 cm | 4/24, 0,0 vp |
22.08.2020, Käkiharju | Käkiharjun kisaviikonloppu | Vaativa B | 13/26, 66,429 % |
- Hyppykapasiteetti: 2147.92 p
- Rohkeus: 2130.09 p
- Kuuliaisuus ja luonne: 2363.53 p
Aika ja paikka | Jaos | Luokka | Tulos |
20.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 1/20 |
19.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 4/20 |
18.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 4/20 |
17.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 1/20 |
16.02.2023, Gestüt Helmwald | ERJ | 160 cm | 1/27 |
16.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 3/20 |
15.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 4/20 |
15.02.2023, Gestüt Helmwald | ERJ | 160 cm | 2/27 |
15.02.2023, Gestüt Helmwald | ERJ | 160 cm | 2/27 |
14.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 2/20 |
13.02.2023, Couture Sporthorses | ERJ | 160 cm | 1/20 |
31.07.2022, Cloudfield | ERJ, Power Jump 2022 | Arvoluokka 160 cm | 6/80, 0-0 vp | 30.07.2022, Cloudfield | ERJ, Power Jump 2022 | Kutsuvierasluokka 160 cm, tuotos | 1/19, 0-0 vp |
27.02.2022, Mandelbacke | ERJ | 140 cm | 1/3 |
30.01.2022, Mandelbacke | ERJ | 140 cm | 2/9 |
28.12.2021, Stall Green Mage | ERJ | 130 cm | 4/40 |
31.07.2021, Auburn Estate | ERJ, Power Jump 2021 | Arvoluokka 160 cm | 7/75, 0-0 vp |
30.07.2021, Auburn Estate | ERJ, Power Jump 2021 | Kutsuvierasluokka 160 cm, tuotos | 1/19, 0-0 vp |
09.05.2021, Hoperoad Stable | ERJ | 150 cm | 3/17 |
01.05.2021, Mandelbacke | ERJ | 140 cm | 1/4 |
31.12.2020, Harmony horses | ERJ Cup | 160 cm | 7/69 |
20.12.2020, Valkisalo | ERJ | 140 cm, tuotos | 1/4 |
15.09.2020, Chowter Sporthorses | ERJ | 160 cm | 3/40 |
08.09.2020, Chowter Sporthorses | ERJ | 160 cm | 2/40 |
05.09.2020, Chowter Sporthorses | ERJ | 160 cm | 3/40 |
04.09.2020, Chowter Sporthorses | ERJ | 160 cm | 1/30 |
30.08.2020, Zodiac Stables | ERJ | 160 cm | 1/30 |
30.08.2020, Zodiac Stables | ERJ | 160 cm | 2/30 |
28.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | ERJ | 160 cm | 2/50 |
27.08.2020, Zodiac Stables | ERJ | 160 cm | 1/30 |
27.08.2020, Zodiac Stables | ERJ | 160 cm | 1/30 |
25.08.2020, Zodiac Stables | ERJ | 160 cm | 2/40 |
20.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | ERJ | 160 cm | 2/50 |
15.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | ERJ | 160 cm | 2/14 |
09.08.2020, Lallybroch | ERJ | 160 cm | 2/14 |
04.08.2020, Lallybroch | ERJ | 160 cm | 1/14 |
03.08.2020, Lallybroch | ERJ | 160 cm | 1/14 |
03.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | ERJ | 160 cm | 1/50 |
02.08.2020, Lallybroch | ERJ | 160 cm | 1/14 |
01.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | ERJ | 160 cm | 3/50 |
31.07.2020, Mörkövaara | ERJ Cup | 160 cm | 3/20 |
28.07.2020, Katnas | ERJ | 160 cm | 3/20 |
26.07.2020, Katnas | ERJ | 160 cm | 2/20 |
> Sijoituksia yht. 41 kpl + 2 kpl (CUP). | |||
02.07.2022, Orange Wood Ranch | KRJ | Vaativa B, tuotos | 1/3 |
22.05.2022, Evenever | KRJ | Vaativa B | 3/14 |
26.01.2022, Mandelbacke | KRJ | Vaativa B | 1/4 |
16.01.2022, Kultasaaren kartano | KRJ | Vaativa B, tuotos | 2/5 |
27.11.2022, Stall Green Mage | KRJ | Vaativa B | 5/50 |
26.11.2022, Stall Green Mage | KRJ | Vaativa B | 4/30 |
20.06.2021, Mandelbacke | KRJ | Vaativa B | 1/7 |
15.05.2021, Mandelbacke | KRJ | Vaativa B | 1/5 |
02.05.2021, Mandelbacke | KRJ | Vaativa B | 2/7 |
28.04.2021, Storywoods Dressage Center | KRJ | Vaativa B, tuotos | 1/2 |
24.04.2021, Mandelbacke | KRJ | Vaativa B | 2/5 |
31.01.2021, Mandelbacke | KRJ Cup | Vaativa B | 3/101 |
29.09.2020, Hiivurin Suomenhevoset | KRJ | Vaativa B | 3/50 |
07.09.2020, Lindgard | KRJ | Vaativa B | 3/28 |
03.09.2020, Viljalehto | KRJ | Vaativa B | 1/25 |
02.08.2020, Lindgard | KRJ | Vaativa B | 2/13 |
03.07.2020, Hiivurin Suomenhevoset | KRJ | Vaativa B | 3/35 |
02.07.2020, Hiivurin Suomenhevoset | KRJ | Vaativa B | 3/35 |
> Sijoituksia yht. 17 kpl + 1 kpl (CUP). | |||
15.11.2022, Orange Wood Ranch | KERJ | CIC4, tuotos | 1/4 |
28.02.2022, Haltiasalo | KERJ Cup | CIC3, tuotos | 1/1 |
30.06.2021, Haltiasalo | KERJ Cup | CIC3, tuotos | 1/1 |
31.01.2021, Haltiasalo | KERJ Cup | CIC3, tuotos | 1/4 |
28.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | KERJ | CIC3 | 2/31 |
24.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | KERJ | CIC3 | 3/31 |
22.08.2020, Hiivurin Suomenhevoset | KERJ | CIC3 | 1/31 |
24.07.2020, Ruskavaara | KERJ | CIC3 | 2/18 |
> Sijoituksia yht. 5 kpl + 3 kpl (CUP). | |||
15.05.2022, Orange Wood Ranch | MEJ | 100 cm - 130 cm, tuotos | 2/7 |
07.09.2020, Orange Wood Ranch | MEJ | 100 cm - 120 cm, tuotos | 1/4 |
> Sijoituksia yht. 2 kpl. |
Aika ja paikka | Jaos | Luokka | Tulos |
09.12.2022, Gestüt Ahlershof | Villit | Prix de Pic VaA tuotos | 1/6 |
30.07.2022, Cloudfield | ERJ, Power Jump 2022 | Kutsuvierasluokka 160 cm tuotos | 1/19, 0-0 vp |
02.07.2022, Orange Wood Ranch | KRJ | Vaativa B tarina | 1/3 |
28.02.2022, Haltiasalo | KERJ Cup | CIC3 tarina | 1/1 |
16.01.2022, Kultasaaren kartano | KRJ | Vaativa B tuotos | 2/5 |
07.11.2021, Hiivurin Suomenhevoset | KRJ | Vaativa B tarina | 5/5 |
31.10.2021, Gestüt Kelsen | Villit | Tuotosluokka tuotos | ?? |
08.10.2021, Kuuvuoren Ratsastuskeskus vOy | Villit, Pennilä Derby 2021 | CIC3 tarina | 1/5 |
30.07.2021, Auburn Estate | ERJ, Power Jump 2021 | Kutsuvierasluokka 160 cm tuotos | 1/19, 0-0 vp |
30.06.2021, Haltiasalo | KERJ Cup | CIC3 tarina | 1/1 |
28.04.2021, Storywoods Dressage Center | KRJ | Vaativa B tarina | 1/2 |
10.02.2021, Clarkenes | KRJ | VaB tarina | 4/4 |
31.01.2021, Haltiasalo | KERJ Cup | CIC3 tarina | 1/4 |
31.01.2021, Haltiasalo | ERJ Cup | 160 cm tarina | 3/5 |
20.12.2020, Valkisalo | ERJ | 140 cm tuotos | 1/4 |
15.11.2020, Metsätalli | Villit | Helppo A tuotos | 1/14 |
15.11.2022, Orange Wood Ranch | KERJ | CIC4 tarina | 1/4 |
07.09.2020, Orange Wood Ranch | MEJ | 100 cm - 120 cm tuotos | 1/4 |
Aika ja paikka | Jaos | Luokka | Tulos |
01.10.2023, Twin Falls Farm | PKK | Muu kuva tarinallinen piirros | KP, EM tunnelma, Marjahilla |
20.09.2023, Gren & Gaertner | PKK | Muu kuva maneesissa | KP, EM yksityiskohdat, Helga |
03.09.2023, Villa Castor | PKK | Muu kuva kesämuistoja | KM, EM tekniikka, Siguri |
25.08.2023, Stable Misang | PKK | Muu kuva ratsastuskuva | KP, Marjahilla |
18.06.2023, Seppele | PKK | EM muu kuva | EM ilmeikkyys, Anne L. |
04.04.2023, Hiekka-Aho | PKK | Muu kuva kilpakuva | LKV KP, EM yksityiskohdat, Anne L. |
04.04.2023, Hiekka-Aho | PKK | Muu kuva liikekuva | KP, EM liike, Anne L. |
25.02.2023, Ilvessuo | PKK | Muu kuva kuvakulma | LKV KP, EM valotus, k |
25.02.2023, Ilvessuo | PKK | Muu kuva kouluratsu | LKV KP, k |
04.02.2023, Metsätalli | PKK | Muu kuva ratsastuskuva | KP, Inna |
04.02.2023, Metsätalli | PKK | Muu kuva talvinen kuva | KP, Inna |
29.05.2022, Seppele | PKK | EM muu kuva | EM kokonaisuus, Anne L. |
10.04.2022, Stal Felis | PKK | Muu kuva valon aikaa | KP, EM kuvakulma, Marjahilla |
19.12.2021, Seppele | PKK | EM muu kuva | EM värimaailma, Anne L. |
10.12.2021, Metsätalli | PKK | Casual joulun tai talven aikaa | EM tarinallisuus, Alexiina C. |
29.08.2021, De Civitate Deorum | PKK | Rakenne | KTK-sert, Pölhö |
18.08.2021, Kortejärven Ratsutila | PKK | EM kuva | LKV, EM kuvakulma, Loci |
14.08.2021, Saariston Hevosopisto | PKK | Casual kuva | LKV, EM kuvakulma, Jassu L. |
20.06.2021, Seppele | PKK | Rakenne Seppele Cup | EO-sert, Anne L. |
02.06.2021, Vinterhus | PKK | Rakenne | LKV KTK-sert, EM kokonaisuus, BIS3, Jodochus |
22.05.2021, Rowan Park | PKK | Rakenne | EO-sert, Anne L. |
14.04.2021, Encore | PKK | Rakenne | KTK-sert, Kics |
14.04.2021, Encore | PKK | Muu kuva vapaa kuva | KP, Kics |
10.03.2021, Metsätalli | PKK | Muu kuva tietokonetyö; rennot | KP, Anne L. |
28.02.2021, Encore | PKK | Rakenne | EO-sert, Aksu |
09.01.2021, Zen | PKK | Muu kuva omassa elementissään | KP, EM yksityiskohdat, Pölhö |
03.01.2021, Aihkian Vaellustalli | PKK | Muu kuva hämärän aikaa | KP, Marjahilla |
08.11.2020, Ljóma | NJ | Rakenne | SA, irtoSERT*, Miia Maria |
01.11.2020, Metsätalli | PKK | Muu kuva halloween aiheinen tai synkkä kuva | KP, EM yksityiskohdat, Jassu L. |
24.10.2020, Storywoods Dressage Center | PKK | Rakenne | EO-sert*, Jutta |
18.08.2020, Sumulahti | PKK | Muu kuva digityö | KP, EM tekniikka, Tuulia |
18.08.2020, Kurjenpesä | NJ | Rakenne | SA, irtoSERT*, Lissu T. |
18.08.2020, Sumulahti | NJ | Rakenne | SA, irtoSERT*, Terhi |
* Hox! Tähdellä merkityt sertit on ansaittu vanhalla rakennekuvalla.
”Yleisö osoittaa suosiotaan. Radalla juuri nyt suurin ennakkosuosikki, kutsuvierasluokan loistelias voittaja, nuori venäläinen ratsastaja Nikolai Karevaara – Gospodin Golovolomka.”
”(Marco, tämä ei jää tähän, älä kuvittele, että maksan –)”
”Gospodin Golovolomka, tai Loge, kuten Karevaara hevostaan yleisemmin kutsuu, on voittanut kutsuvierasluokan jo kahtena vuonna peräkkäin. Tämä hurjan lahjakas esteratsastajalupaus on vaatimaton ja julkisuudessa sangen matalaa profiilia pitävä, joskin hänellä tiedetään olevan vahvat sosiaaliset verkostot hevosalan vaikuttajiin ympäri maailmaa. Jos tämä ratsukko ei nyt tee voittajasuoritusta, niin minä syön hattuni.”
”Haluatko lyödä siitä vetoa…?”
”En.”
”(Hmph.)”
”Nollaa näyttää ja nollana pysyy… ja aika, jos oikein katson, kyllä, erittäin nopea aika, mutta riittääkö se aivan… ei, ei se aivan riitä! Ehdottomasti päivän parhaimpia ratsastuksia, kuten olettaa saattaa, mutta ei riitä kärkikolmoseen 56.383 sekunnilla. …
... Ja kyllä vain: täälläkin on tulokset selvillä ja tuomarit yksimielisiä. Palkintojenjakoon – vain kuusi ensimmäistä palkitaan kehässä ruusukkein, mutta yhteensä kaksikymmentäyksi saa näistä kilpailuista virallisen sijoituksen – kutsutaan seuraavat ratsukot: Zoa Ashbee – Casually Mocking Chirp, Alex Kristensen – Orange Wood’s Xiganth, Joonas Hopealinna – Mr Smarty Pants 5594 xx, Salma Stjärndahl – Bonnie KN, Samuli Jokihaara – Quintissimo, sekä Nikolai Karevaara – Gospodin Golovolomka.”
”Oikein paljon onnea kaikille!!”
Maneesissa oli jo useamman päivän ajan vallinnut aikamoinen maailmanlopun meininki, ainakin jos siis hevosilta kysytään. Yllättäen rankkojen lumisateiden jälkeen plussalle kääntynyt keli sai lumimassat vyörymään katoilta alas, minkä lisäksi eteläisessä Suomessa oli pari päivää tuullut niin kovaa, että luulisi katon irtoavan hetkenä minä hyvänsä. Siksi kysyin ihan kohteliaisuussyistä Nikolailta, pitäisikö sopimamme estevalmennus siirtää myöhemmälle viikkoon. Molemmilta kuitenkin tuntuu puuttuvan terve itsesuojeluvaisto, joten pidimme treeniajankohdasta kiinni. Eikä Loge nyt yleisesti ottaen muutenkaan kuulunut niihin hevosiin, jotka säikkyisivät jokaista ääntä.
Eikä se kyllä mitään säikkynytkään, ei suinkaan. Orilla oli kuitenkin pomppuvirtaa vaikka muille jakaa, ja jokainen lumen aiheuttama tömähdys tai tuulen ikkunaan heittämä risu oli mitä mainioin syy ottaa lisää kipinää kavioon. Hypyissä ei itsessään ollut mitään vikaa, päinvastoin Loge olisi hyvin voinut ponnistaa ainakin puolet pienemmällä teholla, kun nyt ori tuntui tavoittelevan kattoa. Päivän rata sisälsi kuitenkin tiukkojen käännösten ja yleisesti ottaen haastavien tehtävien lisäksi myös kolmoissarjan. Tänään vauhtihirmu oli poikkeuksellisen vaikea saada mahtumaan väleihin, kun askelpituus tuntui vain kasvavan loppua kohden. Nikolai onneksi suhtautua orinsa intoiluun huumorilla, ja saimme valmennuksen kunnialla maaliin ilman murtuneita luita tai katkenneita puomeja.
Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kokeilla harvinaislaatuista orlovravuria joka oli estekenttien tähti, niin en voinut todellakaan kieltäytyä. Tämä olisi nähtävä ja koettava omin silmin ja sen johdosta seisoin nyt maneesissa naamatusten korkean tummanruunikon oriin edessä. Olin keskustellut hevosen omistajan kanssa samalla kun varustimme hevosen ja nousin nyt hevosen selkään innokkaasti. Loge otti vähän sivuaskeleita kun sain laskettua takapuoleni satulaan ja kokosin ohjat käsiini.
Tein normaalin alkuverryttelyn kaikissa askellajeissa ja kokeilin miten ori vastaisi sille annettuihin apuihin. Kuuliaisesti se teki kaiken mitä siltä pyydettiin, vaikka olikin aluksi hieman epäileväinen uudesta ratsastajasta. Loge liikkui mukavasti omalla moottorillaan eikä siltä tarvinnut kahta kertaa pyytää samaa asiaa kun jo tapahtui. Olin pyytänyt oriin omistajaa rakentamaan muutaman esteen silläaikaa kun verryttelin hevosen ja pääsin sitten kokeilemaan hyppäämistäkin.
Esteet eivät olleet kovinkaan korkeita, mutta tunsin hevosen innostuksen lähestyessämme ensimmäistä estettä. Tavallinen pysty ylitettiin mukavalla ilmavaralla, mutta okserissa se jäi hieman vähemmäksi kun Loge selvästi ymmärsi säästää myös itseään jättämällä pois turhan suuret loikat. En voinut millään uskoa, että Logella oli parempi hyppytekniikka kuin monilla puoliverisillä joilla olin ratsastanut.
Lopuksi sain vielä nähdä kun Logen omistaja hyppäsi sillä oriin koulutustasoa vastaavan pienen radan. Oli jännää seurata sivusta parivaljakon saumatonta yhteistyötä ja tunsin pientä kateutta. Olisipa itselläkin taas isompien luokkien hevonen. Ratsastuksen päätteeksi hoidimme hevosen yhdessä pois ja juttelimme samalla Logesta lisää ja muista hevosiin liittyvistä asioista.
Olin saapunut Logen kotitallille valmentamaan Nikolaita ja hänen tummanpuhuvaa ratsuaan. Noustessani autosta näin ratsukon verryttelevän kentällä, jonne oli koottu esteitä antamieni ohjeiden mukaan. Tervehdin Nikolaita, joka siirsi ratsunsa ravista käyntiin ja tuli aidalle luokseni. Moikkasin myös Logea, joka ei olisi oikeastaan malttanut seistä paikallaan vaan steppaili levottoman oloisesti. Kerroin nopeasti ajatukseni valmennuksen kulusta, kuuntelin Nikolain toiveet ja jäin sitten seuraamaan ratsukon itsenäistä alkuverryttelyä kentän laidalta. Loge siirtyi käynnistä raviin ja siitä edelleen laukkaan hyvin siististi eikä Nikolain apujenkäytössäkään ollut moitittavaa. Tummanruunikko ori teki hommia korvat hörössä ja kuunteli jokaisen ratsastajan avun tarkasti sen enempää miettimättä.
Aloitimme valmennuksen hyppyosuuden kolmen pystyesteen sarjalla, jonka jokaiseen väliin mahtui hieman vajaa kaksi laukka-askelta. Halusin tehtävällä testata Logen kokoamisasetuksia, jotka näyttivät toimivan hyvin. Aloituskorkeus tehtävällä oli 60cm, mutta korkeus nousi nopeasti 120cm asti. Suurikoinen hevonen ratsastajineen teki haastavasta tehtävästä lastenleikkiä. Ori näytti tyytyväiseltä jokaisen hyppykierroksen jälkeen ja Nikolai kertoikin nauttivan onnistuneista suorituksista aivan eri tavalla kuin monet muut hevoset. Seuraavaksi otettiin muutamia hyppyjä vinolle okserille, josta oli kaareva linja vesimatolliselle pystylle. Tehtävän korkeus oli aluksi maltillinen 100cm, mutta koska tässäkään ei ollut mitään ongelmaa, nostin esteitä tasaisesti aina 140cm asti. Loge näytti viihtyvän esteiden seassa paremmin kuin hyvin ja Nikolaikin suorastaan säteili hienon hevosensa selässä. Lopuksi laitoin ratsukon hyppäämään vielä molemmat tehtävät peräjälkeen muutaman kerran. Loge alkoi selvästi hieman kuumua ja sen laukka jännittyi vähän, mutta vauhti ei hyytynyt. Ori hyppäsi silti varmasti ja komeilla ilmavaroilla enkä voinut kuin ihailla hevosta. Kun viimeinenkin rata oli hypätty, Nikolai ratsasti luokseni posket innostuksesta hehkuen ja kiitti valmennuksesta. Sanoin ratsukolle heipat ja jätin heidät loppuverryttelemään itsenäisesti. Autostani seurasin kuitenkin vielä hetken, kun Nikolai ratsasti upeaa hevostaan, joka selvästi rakasti hyppäämistä koko sydämestään.
Kaukaa tummanruunikko ori näytti vain sporttiselta puoliveriseltä, mutta kentänlaidalla totuus paljastui ja kyseessä ei ollutkaan mikään puoliverinen vaan todellisena yllätyksenä orlov. Hevosen selässä oleva Nikiksi esittäytynyt ratsastaja kertoi minulle pikaisesti orin taustasta ja siitä mitä tuon kanssa oli tehty. Alkuinfon aikana tutkin ratsua vielä lisää, ennen kuin ohjeistin ratsastajaa keräämään ohjat käsiinsä ja hakemaan parempaa käyntiä, josta olisi helppo lähteä ratsastamaan erilaisia tehtäviä.
Orin liikkuessa ryhdikkäässä käynnissä eteenpäin, oli aika aloittaa ensimmäisellä tehtävällä. Ohjeistin Nikiä ratsastamaan väistön molempien pitkien sivujen ensimmäisestä kirjaimesta ja jatkamaan väistöä aina keskihalkaisijalle, jossa Loge tulisi suoristaa ja jatkaa keskihalkaisijaa pitkin. Alkuun Loge yritti hieman liikaa, jolloin väistö meinasi lähteä liian hätäisesti ja ori poikitti hieman liikaa ensimmäisistä askeleista alkaen. Parin ensimmäisen yrityksen jälkeen Niki muutti omia apujaan paljon pienemmiksi ja ohjeistin toista melkein vain ratsastamaan ajatuksensa voimalla. Näin Loge saatiin suoremmaksi ja se alkoi kuuntelemaan apuja paljon paremmin, kun saatavat avut eivät olleetkaan enään niin selkeitä.
Tehtävän sujuessa käynnissä samaa tehtävää jatkettiin myös ravissa. jossa Loge keskittyi paremmin ja tehtävä sujuikin ihan mallikkaasti. Ratsukko pääsi kokeilemaan myös tekemään lyhyttä pätkää väistöä uralle paluun merkeissä, vaikka lyhyt kenttä tekikin tehtävän alkuun hieman vaativammaksi. Laukassa jatkettiin vielä väistöjä, mutta tällä kertaa sen sijaan että väistö aloitettaisiin kulman jälkeen, lähdettiin ensin keskihalkaisijalle ja siitä vaihdellen väistätettiin joko oikealle tai vasemmalle. Tehtävä sujui hyvin ja Niki huomasi hyvin itse tehdä vaikka parikin kierrosta samaan suuntaan jos Loge meinasi alkaa ennakoimaan tehtävää.
Loppuun ratsukko sai tehdä ravissa vielä vähän kaaveria uria sekä muutaman kolmikaarisen, ihan vain mielenvirkistykseksi ja jotta Niki sai ratsastettua orinsa hyvin eteen ja alas. Nikin pyytäessä Logen käyntiin annoin ratsastajalle palautteen, ennen kuin tiemme erosivat.
Loge on virtuaalihevonen :: Loge is a sim-game horse || © Copyrights - Mr. January, ellei toisin mainita :: All rights reserved